Vanhin venäläinen
ortodoksinen seurakunta
Venäjän ulkopuolella
 
Venäläisen kirkon tulo Tukholmaan liittyi Stolbovan
rauhansopimukseen, joka solmittiin Venäjän ja Ruotsin
välille vuonna 1617. Rauhansopimuksen pykälän
15 mukaan venäläisille kauppiaille myönnettiin lupa
perustaa Tukholmaan ja Viipuriin kauppahuoneita ja
harjoittaa omaa uskontoaan

Tukholman venäläisen ortodoksisen seurakunnan nettisivu

 

1600-luvun alussa Tukholmaan perustettu Kristuksen Kirkastumisen seurakunnan kirkko on vanhimpia vielä toiminnassa olevia venäläisiä ortodoksisia kirkkoja Venäjän ulkopuolella. Kirkon arkisto on niin ikään vanha, sillä täkäläiset kirkonkirjat ovat säilyneet vuodesta 1830 lähtien. Kirkko on muuttanut Tukholmassa monta kertaa paikasta toiseen, mutta vuonna 1907 se sai nykyiset tilansa osoitteessa Birger Jarlsgatan 98.

            

Kuusikerroksisen asuintalon ensimmäiseen kerrokseen on rakennettu pieni kotikirkko, jota ei ulkoapäin heti edes huomaa. Vain yhden ulkooven yläpuolella on ovaalin muotoinen sininen laatta ja sillä kullanvärinen venäläinen risti. Mutta jos menee ovesta sisään, päätyy oikeaan kirkkoon, jonka tamminen ikonostaasi on koristeltu siroilla puuleikkauksilla ja maalattu valkoiseksi.
    Kristuksen Kirkastumisen seurakunta syntyi venäläisen siirtokunnan syntymisen myötä. Venäläinen siirtokunta puolestaan syntyi siksi, että Ruotsin pääkaupunkiin perustettiin venäläinen kauppahuone sen jälkeen kun Venäjä oli Stolbovan ”ikuisessa” rauhassa vuonna 1617 menettänyt Itä-Karjalan ja Inkerinmaan ja samalla pääsyn Itämerelle. Kauppiaat perustivat aittaan pienen kappelin, jossa pidettiin Tukholman ensimmäiset ortodoksiset jumalanpalvelukset.
    Venäläisten elämä ei ollut helppoa Tukholmassa. Vaikka Stolbovan rauhansopimuksessa oli annettu niin venäläisille kuin ruotsalaisillekin kauppiaille oikeus käydä vapaasti kauppaa kummassakin maassa, ruotsalaisten kulku Venäjän kautta Persiaan ja itään ja venäläisten pääsy Ruotsin kautta Eurooppaan oli kuitenkin kielletty. Myös monet meidän päiviimme saakka säilyneet asiakirjat kertovat siitä, että ruotsalaiset vallanpitäjät ahdistelivat venäläisiä kauppiaita maiden välillä niin usein toistuneiden sotien vuoksi.
    Sen jälkeen kun oli puhjennut jälleen uusi sota ja solmittu taas rauha, tällä kertaa Uudenkaupungin rauha, Tukholman ortodoksinen seurakunta siirrettiin Pietarin kapitulin alaisuuteen ja pappien ja luostaripalvelijoiden nimittäminen annettiin Pyhän Synodin eli kirkolliskokouksen tehtäväksi. Ulkoasiain kollegiolle puolestaan annettiin vastuu seurakunnan taloudesta, koska seurakunnan katsottiin kuuluvan Venäjän lähetystön alaisuuteen. Tämä kaikki johti siihen, että koko 1700-luvun alkupuoliskon käytiin kirkolliskokouksen ja ulkoasiain kollegion välillä kiistaa papin palkan suuruudesta. Kollegio suostui maksamaan papille 100 ruplaa vuodessa, kun kirkolliskokous vaati neljääsataa. Kiistan vuoksi pappi ja kirkonpalvelijat jäivät aina välillä kokonaan ilman palkkaa. Vuonna 1725 seurakunnan kirkkoherraksi valittiin pappismunkki Veniamin Falkovski, joka ilmoitti kirjeessään Pietarin kirkolliskokoukselle: ”Tukholman kirkko on pieni ja rapistunut, enkä löytänyt sieltä messukaapua, palveluksessa tarvittavia astioita tai muita tarvikkeita, koska kaikki oli viety panttilainaamoon.” Vaikka kaikki palveluksessa tarvittavat esineet onnistuttiin hankkimaan, pappismunkki Veniamin ei viipynyt Tukholmassa pitkään, sillä hän joutui lähtemään virastaan jouduttuaan riitoihin virkavallan edustajan kreivi Golovinin kanssa.
    Seurakunnan tilanne oli niin huono, että toisetkaan papit eivät viihtyneet Tukholmassa pitkään vaan lähtivät asemapaikaltaan pian saapumisensa jälkeen, usein jopa ilman lupaa. Eräs pappi joutui seuraamaan edeltäjiensä esimerkkiä ja panttasi vuonna 1740 kaikki kirkkohopeat saadakseen matkarahat kotiin.
    Seurakunnalla oli muitakin vaikeuksia. Paikallinen väestö suhtautui vihamielisesti venäläisiin ja heidän kirkkoonsa ja heitteli sitä kivillä jumalanpalvelusten aikana. Pappien oli vaarallista kulkea ulkona ja Venäjän lähettiläs paroni Korf antoi jopa määräyksen, että papeilla piti olla vartijat heidän poistuessaan kotoaan. Venäjän ja Ruotsin välille solmittiin kuitenkin vielä yksi eli Turun rauha, jossa päätettiin rakentaa uudelleen sekä venäläinen kauppahuone että sen kirkko. Rakennustyöt eivät kuitenkaan edenneet, minkä vuoksi paroni Korf pyysi Ruotsin kuningasta luovuttamaan venäläiselle kirkolle tilat entisestä Eteläisestä kaupungintalosta. Kuningas Fredrik I suhtautui pyyntöön myönteisesti ja Tukholman ortodoksinen kirkko muutti vuonna 1748 talon ylimpään kerrokseen. Pian sen jälkeen talossa syttyi tulipalo ja kirkon sisätilat vaurioituivat pahoin, mistä Venäjän uusi lähettiläs kreivi Osterman kirjoitti hallitsijalleen keisarinna Elisabethille.
    Kirkko saatiin korjatuksi kreivi Ostermanin ansiosta. Siihen hankittiin uusi ikonostaasi, sakaristo ja kaikki kirkkoesineet. Kesällä 1768 kirkko vihittiin Kristuksen Kirkastumisen kirkoksi.
    Ruotsin kuningaskunta osoittautui jo noina ahdasmielisinä aikoina poikkeuksellisen edistykselliseksi suhteessa uskontoon, ja Kustaa III julisti vuonna 1781 maansa asukkaille uskonnonvapauden. Sen jälkeen Tukholman ortodoksisesta kirkosta tuli julkinen, toisin sanoen yleinen kirkko. Siitä huolimatta Venäjän ja Ruotsin enimmäkseen lähellä sotatilaa olevat suhteet vaikeuttivat monin tavoin sen elämää.
    Tukholman ortodoksisen seurakunnan kirkkoherraksi nimitettiin vuonna 1888 ylipappi Pjotr Rumjantsev, joka vaikutti suuresti Ruotsin ortodoksisen seurakunnan historiaan. Hänen palvelusaikaansa osui dramaattisia tapahtumia niin maailmalla kuin Venäjälläkin: ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumous, jota seurasi seurakunnan irtaantuminen Moskovan patriarkaatista ja taloudellisia vaikeuksia, koska Venäjän lähetystö ei voinut enää tukea sitä. Seurakuntalaiset onnistuivat kuitenkin estämään kirkon sulkeminen, ja se selvisi 1920- ja 1930-luvun vaikeista ajoista. Pjotr Rumjantsev kirjoitti myös Tukholman ortodoksisen kirkon historian venäläisissä ja ruotsalaisissa arkistoissa olevan lähdemateriaalin perusteella. Hän palveli Tukholman ortodoksisessa seurakunnassa aina kuolemaansa saakka vuonna 1935.
    Tukholman Kristuksen Kirkastumisen kirkko on ollut mukana monen venäläisen merkkihenkilön elämässä. Juuri tässä kirkossa risti lapsensa tunnetun kirjailijan Leo Tolstoin poika Leo Lvovitš Tolstoi, joka oli mennyt naimisiin ruotsalaisen naisen kanssa ja asui Tukholmassa 1900-luvun alkupuolella. Vuonna 1891 seurakunnan kirkkoherra siunasi Sonja Kowalevskajan, joka toimi matematiikan professorina Tukholman yliopistossa. Hän siunasi myös suuriruhtinatar Maria Pavlovnan ja Ruotsin prinssi Wilhelmin avioliiton vuonna 1909 ja osallistui ensimmäisen maailmansodan aikana Kansainvälisen Punaisen ristin toimintaan auttaen haavoittuneiden vaihdossa Venäjän, Saksan ja Itävallan kesken ja venäläisten sotavankien palauttamisessa kotimaahansa. 1930-luvulla Tukholman ortodoksiseen kirkkoon saapui kuuluisa ruotsalainen laulaja Nicolai Gedda isoäitinsä Anastasian kanssa. Geddan isä, venäläinen emigrantti Mihail Ustinov, oli perustanut kirkon kuoron ja toiminut sen johtajana. Myös Nicolai Gedda lauloi usein kirkon kuorossa ollessaan jo kuuluisa laulaja. Hänet myös vihittiin tässä vanhassa kirkossa 1960-luvun puolivälissä. Muinaismuistojen suojelusta vastaava Ruotsin valtion antikviteettivirasto päätti auttaa Kristuksen Kirkastumisen kirkon koristemaalauksien restauroinnissa, mikä oli suuri helpotus seurakunnalle. Kaarle XVI Kustaa lahjoitti tähän tarkoitukseen varoja kuningas Kustaa VI Aadolfin kulttuurirahastosta. Kristuksen Kirkastumisen kirkko liitettiin vuonna 1999 arkkitehtuurin muistomerkkien luetteloon esimerkkinä vanhasta venäläisestä kotikirkosta.
 
           
 
Pyhän Sergei Radonezin seurakunta on toiminut yli kymmenen vuoden ajan Pyhän Maria Magdalenan kirkon yhteydessä Bellmansgatan 13:ssa. Tänä aikana seurakunta on kasvanut huomattavasti ja siihen kuuluu nykyisin eri kansallisuuksiin kuuluvia jäseniä, joita yhdistää yhteinen uskonto. Alttarin ikonit on maalattu Venäjällä ja niiden joukossa on myös seurakunnan suojelijan, pyhittäjäisä Sergein ikoni. Seinillä on pyhimysten kuvia, niin uusia kuin vanhojakin, jotka venäläisten emigranttien ensimmäinen aalto toi aikoinaan mukanaan Ruotsiin. Niiden joukossa on erityisen arvostettu Jumalanäidin ikoni.
    Ikonin historia liittyy kiinteästi tihvinäläiseen ihmeitä tekevään Jumalanäidin ikoniin, joka ilmestyi Venäjälle, Tihvinäjoen rannalle 1300-luvulla. Vuonna 1613 Tihvinä joutui keskelle sotatoimia, kun ruotsalainen sotapäällikkö Jakob de la Gardie johti joukkonsa paikallisen luostarin luo ja käski tuhota sen maan tasalle. Ruotsalaiset saartoivat luostarin kolme kertaa, mutta eivät onnistuneet valloittamaan sitä. Hyökkääjien oli pakko perääntyä, ja pian sen jälkeen Venäjän ja Ruotsin välille solmittiin jo aiemmin mainittu Stolbovan rauha. Tihvinän Jumalanäidin ikonin kopio oli paikalla, kun rauhansopimus allekirjoitettiin. Aikakirjojen mukaan siitä saakka ”on ollut rauha Venäjän keisarikunnassa”. Uskovaisten mukaan juuri Jumalanäidin ikoni on suojellut ja varjellut venäläisiä aina kun heillä on ollut vaikeuksia ruotsalaisten kanssa.
 
                                          
 
    Myös Venäjän ja Ruotsin kauppasuhteet syntyivät uudelleen Stolbovan rauhan jälkeen. Venäläiset kauppiaat joutuivat viettämään pitkiä aikoja Ruotsissa ja ikävöivät kovasti kotimaahansa. Kauppiaiden joukossa oli myös tihvinäläisiä. Kerran joku heistä oli nähnyt ruotsalaisen kauppakumppaninsa kotona ikonin, joka muistutti kovasti kuuluisaa Tihvinän Jumalanäidin ikonia, tosin se oli kooltaan pienempi. Kauppiaat halusivat palauttaa heille pyhän ikonin kotimaahansa, taivuttelivat pitkään omistajaa ja saivat lopulta ostaa sen sadalla kultarahalla, mikä oli tuohon aikaan suuri summa. Vuonna 1670 he lähtivät purjehtimaan Tukholmasta kohti kotimaataan mukanaan helmillä ja jalokivillä koristettu ikoni. Laatokalla he joutuivat voimakkaaseen myrskyyn, joka kesti useita päiviä. Kauppiaat eivät uskoneet pelastuvansa ja tyytyivät vain rukoilemaan ikonin edessä. Laiva kesti kuitenkin myrskyn, ja purjehdittuaan useita jokia pitkin matkamiehet pääsivät onnellisesti Tihvinään, jossa ikonia tervehdittiin kirkonkellojen soitolla ja juhlakulkueella. Kauppiaiden ihmeellinen pelastuminen ja se, että ikoni teki saman matkan kuin Tihvinän Jumalanäidin ikoni kolmesataa vuotta aikaisemmin, olivat uskovaisille merkki sen ihmeitä tekevästä voimasta. Ikonia alettiin kutsua tukholmalaiseksi ja se asetettiin 13. marraskuuta (26. marraskuuta uuden kalenterin mukaan) Tihvinän Kristuksen Kirkastumisen kirkkoon.
Viimeiset tiedot alkuperäisestä ikonista ovat vuodelta 1928, jolloin se on kirjattu bolševikkien takavarikoimien esineiden luetteloon. Sen myöhemmistä vaiheista ei ole mitään tietoa, mutta uskovaiset sanovat, että ihmeitä tekevä ikoni palaa ehdottomasti takaisin.