Yhteistä
menneisyyttämme tutkimassa:
Pietari Suuri ja Kaarle XII,
Katariina Suuri ja Kustaa III
 
Rakas ystävä,
 
Sinä annat uudelleen neuvon, että minun pitäisi tehdä
rauha Ruotsin kuninkaan kanssa ja käyttää apunani
Preussin kuningasta, jotta tämä suostuttelisi hänet
rauhansopimukseen.
Mutta jos Preussin kuningas ei olisi toivonut sitä, hän
ei olisi suvainnut päästää Ruotsia sotaan. Voit olla varma,
että vaikka yrittäisin kuinka lähestyä hänen kaikkivaltiasta
diktaattoriaan, yritykseniepäonnistuvat sanonpa mitä tahansa,
ja minulle sanellaan heti ehtoja: Suomi tai ehkä jopa
Liivinmaakin pitää luovuttaa Ruotsille, Valkovenäjä Preussille
ja Samara-joen takaiset alueet Turkille. Jos minä en hyväksy
näitä ehtoja, saatan joutua sotaan…

Katariina Suuren kirjeestä ruhtinas Potjomkinille, 1788

 
Vahvin tunne siitä, että maidemme historia on nivoutunut yhteen, syntyi varmaan silloin, kun tutustuimme syksyllä 1998 kahteen suureen venäläis-ruotsalaiseen näyttelyyn Tukholmassa. Kuninkaanlinnan Varuskamarissa oli näyttely Pietari Suuri ja Kaarle XII sodassa ja rauhassa ja Kansallismuseossa näyttely Katariina Suuri ja Kustaa III. Serkukset, taiteen ystävät, vallankaappauksien järjestäjät, mesenaatit, kirjeiden kirjoittajat. Nuo näyttelyt antoivat ensimmäisen kerran mahdollisuuden tutustua laajasti Venäjän ja Ruotsin yhteiseen historiaan ja maidemme välisiin tieteellisiin ja kulttuurisuhteisiin 1700-luvulla.
   Ruotsin Pietarin pääkonsuli Hans Olsson määritteli tuolloin täsmällisesti näyttelyiden merkityksen: ”Meidän on tunnettava oma historiamme, mutta emme saa joutua sen vangiksi. Voin mainita yhden esimerkin. Jos me ruotsalaiset muistelisimme jatkuvasti ruotsalaisten ja tanskalaisten ankaraa taistelua vuonna 1676, meidän olisi vaikea pitää yllä hyviä suhteita tanskalaisiin naapureihimme. Minusta tuntuu, että joissakin osissa Eurooppaa – ihmiset ovat jääneet historiansa vangeiksi. Nämä näyttelyt ovat hyvä esimerkki siitä, että vaikeista ajoista ja maidemme välisistä sodista huolimatta meillä on mahdollisuus käsitellä menneisyyttämme yhdessä. Eikä vain yleisellä tasolla vaan yksityiskohtaisesti, sotatoimien kannalta. Se antaa meille mahdollisuuden ymmärtää paremmin toisiamme. Jos ihmiset tuntevat toisensa, he eivät sodi keskenään. Siksi näyttelyt ovat esimerkki siitä, miten hyvät suhteet voi olla kahdella kansalla, jotka ovat monien vuosien ajan olleet niin ystäviä kuin vihollisiakin.”
   Näyttelyissä oli esillä taideteoksia, huonekaluja, kirjeitä, pukuja ja karttoja. Venäläiset näyttelyesineet oli koottu Valtion Eremitaasin ja Venäläisen museon kokoelmista Pietarista, ruotsalaiset taas kahdestakymmenestäviidestä eri museosta, arkistosta ja kirjastosta.
   Pietari Suuresta ja Kaarle XII:sta kertova näyttely esitteli kaksi toisiaan vastaan vehkeillyttä ristiriitaista persoonaa seuraamalla heidän kohtaloaan varhaisesta lapsuudesta viimeiseen hengenvetoon. Pietari Suuri nopeutti historian kulkua Venäjällä ja pyrki nostamaan sen Euroopan tasolle. Kaarle XII puolestaan sai perinnöksi valtakunnan, jossa oli jo kansanedustuslaitos riksdag ja siinä edustettuna neljä säätyä, aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat. Aateliston maat kansallistettiin ja niitä alettiin luovuttaa ja myydä talonpojille. Kuninkaanvalta vahvistui näiden uudistusten ansiosta, mutta maa kävi samaan aikaan sotia, jotka johtivat sen vararikkoon.
   Suuri osa näyttelyesineistä kertoi Suuresta Pohjan sodasta, jonka lopputulos määritteli Venäjän ja Ruotsin lisäksi myös koko Euroopan kohtalon. Miten kummallisia ovatkaan kohtalon käänteet! Kun kuningas Kaarle XI kuoli huhtikuussa 1697 vatsasyöpään, kruunun peri 14-vuotias Kaarle XII. Kuten tuohon aikaan oli tapana, Ruotsi lähetti kaikkiin Euroopan maihin lähetin tiedottamaan kuningaskunnassa tapahtuneista muutoksista. Venäjälle tiedon saapui kertomaan diplomaatti Ludvig Fabritius, joka oli viettänyt siellä pitkiä aikoja aikaisemmin. Hän toi mukanaan kuninkaalliset tuomiset: 300 ruotsalaista tykkiä. Jos nuori Kaarle olisi tuolloin arvannut historian kulun, hän olisi varmaan valinnut toisenlaisen lahjan! Tsaari vastaanotti lahjan, joka auttoi häntä myöhemmin pääsemään Nevajoelle. Mutta Ruotsissa ei muistella mielellään rakastetun kuninkaan kömmähdystä.
   Näyttelyvieraat pääsivät tutustumaan myös Pietari Suuren ja Kaarle XII:n vähemmän tunnettuihin puoliin: edellisen intohimoiseen keräilyharrastukseen ja jälkimmäisen teatteriharrastukseen ja kiinnostukseen arkkitehtuuria kohtaan.
 
 
 
   Ruotsalaiset näyttelyvieraat olivat kiinnostuneita Pietari Suuren henkilökohtaisista esineistä. Esillä oli tsaarin yllä Pultavan taistelussa ollut univormu, jossa oli kolme luodinreikää (”Pietarihan oli valtavan pitkä!” ihasteli eräs rouva poistuessaan näyttelystä), hänen matka-apteekkinsa, joka oli oman aikansa ensiapulaukku sekä Iivana Julmalle lahjoitettu astronominen kello, joka oli tuotu taivaankappaleiden karttoineen Pietari Suuren työhuoneesta Eremitaasista.
   Venäläiset näyttelyvieraat tutkivat pitkään Iivana Julman kypärää, joka oli joutunut ruotsalaisille 1655 kun maat vaihtoivat sotavankeja Varsovassa, ja 1600-luvun puolivälistä peräisin olevaa piispanhiippaa, joka oli päätynyt Tukholman Varuskamariin Narvan taistelun jälkeen. Monet heistä näkivät ensimmäisen kerran elämässään tuntemattoman taiteilijan maalaaman tsaari Aleksei I:n muotokuvan, jota säilytetään Gripsholmin linnassa Tukholman ulkopuolella.
   Kaarle XII:n henkilökohtaisista esineistä erityisen suurta mielenkiintoa herätti kultakello, jonka hän oli tilannut vuonna 1701 ranskalaiselta kellosepältä Beletteltä. Kello on tavattoman arvokas sekä historialliselta että taiteelliselta kannalta. Se varastettiin neljäkymmentä vuotta sitten museosta yhdessä monien muiden esineiden kanssa. Kolmen vuoden kuluttua kello löytyi Zьrichistä ja jonkin ajan kuluttua se päätyi lontoolaiselle antiikkikauppiaalle, joka ei olisi halunnut luopua harvinaisuudestaan. Pitkien neuvottelujen jälkeen kello kuitenkin palautui 150 000 punnalla lailliselle omistajalleen, Ruotsin valtiolle, kirjaimellisesti näyttelyn avajaispäivänä. Kello on nykyisin esillä Tukholman kuninkaanlinnan Varuskamarissa.

   Toisin kuin Pietari ja Kaarle, serkukset Katariina Suuri ja Kustaa III tapasivat kaksi kertaa. Toisen tapaamisen näyttämönä oli Hamina kesällä 1783.

  

Venäjän keisarinna saapui sinne koko komeudessaan näyttävän seurueensa kera. Seuraavana iltana saapui Ruotsin kuningas Kustaa III, joka esiintyi Gotlannin kreivinä. He tapasivat talossa, joka toimii nykyään kaupunginmuseona. Vaikka neuvottelut eivät tuottaneet toivottua tulosta, tämä hyvin harjoitelluksi näytelmäksikin kuvattu tapaaminen jäi historiaan ainutlaatuisena idän ja lännen kohtaamisena. Paikalliset oppaat vitsailevat, että Katariina Suuren neuvottelut ruotsalaisen serkkunsa kanssa eivät olleet lainkaan salaiset, vaan muistuttivat pikemminkin nykyaikaista EU:n huippukokousta. Katariinan seurueessa oli suuri joukko hoviväkeä ja hän toi mukanaan kirjaimellisesti kaiken – astioista omaan leipuriin.

  

Haminan asukkaat tulivat pormestarin johdolla tervehtimään keisarinnaa, ja paimeniksi pukeutuneet pienet tytöt heittelivät kukkia keisarillisen saattueen kulkureitille. Teatteria ja naamiaisia jumaloiva Kustaa III puolestaan matkusti vieraalla nimellä ja saapui Suomeen pienen seurueensa kanssa ratsun selässä. Hallitsijat neuvottelivat kahden kesken, mutta heidän keskusteluaan seurattiin luonnollisesti viereisestä salahuoneesta, jossa kirjattiin ylös kaikki tapahtumat, jopa Katariinan ja Kustaan siirrot sakkipelissä.
   Tukholman näyttelyssä oli ensimmäistä kertaa yleisön nähtävillä taistelevien serkusten ranskankielinen kirjeenvaihto, jota on säilytetty Ruotsin ja Venäjän arkistoissa yli kaksisataa vuotta. Kirjeistä tulee esiin kahden hallitsijan erilainen luonne. Katariina oli vanhempi ja poliittisesti kokeneempi, Kustaa taas nuori ja itsepintainen. Katariina oli innostunut ja teräväkielinen kirjeiden kirjoittaja, mutta Kustaa tunnettiin taitavana ja mielenkiintoisena keskustelukumppanina. Mentyään naimisiin ja muutettuaan Venäjälle Katariina ei poistunut maasta kertaakaan, Kustaa taas matkusteli mielellään. Katariina oli laskelmoiva, Kustaa impulsiivinen. Katariina oli ”valtakunnan laajentaja” ja hän itse kirjoitti omasta hallituskaudestaan: ”Tällä vuosisadalla Venäjä ei ole kärsinyt tappiota yhdessäkään sodassa eikä anna kenenkään hallita itseään.” Katariina halusi valvoa Ruotsin sisäpolitiikkaa, Kustaa taas innostui aluksi maansa hyväntekijän roolista, mutta alkoi myöhemmin edeltäjiensä lailla haaveilla menetettyjen itäisten alueiden palauttamisesta, mikä johti loppujen lopuksi sotaan niin maalla kuin merelläkin.
   Serkuksilla oli kuitenkin myös yhteisiä kiinnostuksen aiheita, joilla ei ollut mitään tekemistä politiikan kanssa. Molemmat olivat kiihkeitä keräilijöitä: Katariina keräsi antiikin kameekoruja ja Kustaa antiikin veistoksia. Molemmat olivat kiinnostuneita rakennusprojekteista ja puistojen rakentamisesta. Kolmas heitä yhdistävä intohimo oli dramaturgia. Niin Katariina kuin Kustaakin kirjoittivat paljon, ennen kaikkea historiallisista aiheista.
   Katariina Suuri ei käynyt koskaan Tukholmassa, mutta hänen muotokuvansa oli näyttelyn aikana esillä Kansallismuseossa. Ruotsalaiset saivat mahdollisuuden tutustua vanhojen venäläisten taiteilijoiden Dmitri Levitskin, Fjodor Rokotovin ja Vladimir Borovikovskin suurenmoisiin teoksiin. He näkivät myös ensimmäisen kerran monia maanmiehensä Aleksandr Roslinin töitä, jotka tämä maalasi vieraillessaan Katariina Suuren kutsusta Pietarissa vuonna 1776. Venäläiset taidearvostelijat arvostavat suuresti Roslinin maalaamia muotokuvia, koska hän maalasi ne mahdollisimman totuudenmukaisesti. Roslin oli aikanaan Euroopan johtavia muotokuvamaalareita.
   Suurimmat yleisömäärät keräsi vitriini, jossa oli Katariina Suuren kameekorujen kokoelma. Keisarinna itse nimitti keräilyharrastustaan sairaudeksi, joka tarttuu kuin rutto.
   Katariina Suuri sai luonnollisesti lahjaksi monia kauniita koruja muun muassa ruotsalaiselta serkultaan. Vuonna 1777 Kustaa III lahjoitti hänelle punaisen rubiinin, joka oli kananmunan kokoinen ja painoi 255,75 karaattia. Se oli koristeltu kultaisilla lehdillä ja vihreällä emalivärillä. Vaikka myöhemmin on todettu, että verevänpunainen kivi on itse asiassa punainen turmaliini, se ei vähennä lainkaan sen kauneutta ja ainutkertaisuutta. Nyt tämä lahja komeilee ysinn oikeutetusti Kremlin jalokivikokoelmassa.
 
 
                                Foto: Moscow City Museum

   Uralilaisista jalokivistä tehdyt kivimaljakot, Eremitaasin kokoelmista tuodut ylelliset huonekalut, tulalaisten mestareiden arvometalleista tekemät pikkuesineet, keisarillinen posliini – venäläisistä kokoelmista tuotujen näyttelyesineiden luettelo oli loputon. Ruotsalaiset museot toivat esille mielenkiintoisia maalauksia sekä nykyisin Ruotsia hallitsevan kuninkaan Kaarle XVI Kustaan antiikkiveistosten kokoelman.

Hieman ennen kuolemaansa Katariina Suuri suunnitteli hänelle ominaisilla kaukonäköisyydellä vanhimman lapsenlapsensa Aleksandran ja Ruotsin nuoren kuninkaan Kustaa IV Aadolfin avioliiton. Laskelma oli epäilemättä oikea: tämä kuninkaallinen liitto olisi parantanut Venäjän ja Ruotsin suhteita ja saanut seuraavan hallitsijan unohtamaan revanssihaaveensa. Neuvottelut etenivät hyvin, kunnes kompastuskiveksi nousi yhtäkkiä kysymys tulevan morsiamen oikeudesta säilyttää oma uskontonsa. Kuningas ei halunnut muuttaa valmista sopimusta, ja Katariina, Venäjälle muuttanut saksalainen, joka oli itse kääntynyt ortodoksiksi, tulkitsi hänen toimensa loukkaukseksi itseään kohtaan eikä suostunut ajattelemaankaan periksi antamista tässä kysymyksessä. Keisarinnan läheisen ystävän, kreivi Rostoptšin mukaan tapaus vaikutti niin voimakkaasti Katariinaan, että hän sai aivohalvauksen ja pian toisen. Keisarinna, joka oli jo eläessään saanut tittelin Suuri, kuoli 6. marraskuuta 1796.
   Kuninkaallinen avioliitto ”Venäjän ja Ruotsin välillä” toteutui kuin toteutuikin, mutta vasta sadan vuoden kuluttua. Mutta Kustaa IV Aadolfista ei tullut koskaan Venäjän hallitsijaperheen sukulaista. Hän nousi valtaistuimelle sen jälkeen, kun aateliset olivat murhanneet hänen isänsä Kustaa III:n tanssiaisissa, ja julisti Venäjälle sodan, joka päättyi Ruotsin kannalta huonosti. Ruotsin valtiopäivät syrjäytti Kustaa IV Aadolfin valtaistuimelta vuonna 1809 ja kutsui hänen tilalleen Napoleonin armeijan marsalkan Bernadotten, josta tuli kuningas Kaarle XIII ja nykyisin hallitsevan kuningasperheen kantaisä.