Kuningattaren saaren
teatteri
 
On tunnustettava, että arkkitehti Adelcrantz
on luonut todellisen helmen.
 
 
Claus Julius Ekeblad uudesta Drottningholmin
linnan teatterista hovin vieraillessa uudessa rakennuksessa
ensimmäisen kerran 12. kesäkuuta 1766.

 

Drottningholm on varmaan ”toimivin” kaikista Ruotsin kuninkaanlinnoista, koska nykyinen kuningasperhe on asunut siinä vakituisesti vuodesta 1981. Tämä viehättävä paikka sijaitsee lähellä kaupunkia, joten turistienkin on helppo päästä sinne. Puolet linnasta ja sen puistosta on varattu kuninkaallisen perheen käyttöön, mutta toinen puoli – ylellinen sekoitus ranskalaista barokkia ja englantilaista puutarha-arkkitehtuuria – on avoinna kaikille, joita kiinnostaa tietää, miten kuninkaalliset asuvat nykyisin. Samalla voi nähdä omin silmin arvokkaan rakennuksen, joka liitettiin vuonna 1991 Unescon kulttuuriperintöluetteloon.

 
   
                                                                                                                              Sweden Image Bank
 
    Drottningholmin (eli kuningattaren saaren) linna on suhteellisen matala mutta arvokkaan näköinen keltainen rakennus, jossa on vihreä katto. Se on rakennettu vuonna 1662 arkkitehti Nicodemus Tessin vanhemman johdolla. Drottningholm on asiantuntijoiden mukaan Ruotsin loisteliain barokkilinna, josta on käytetty joskus myös nimeä Pohjolan Versailles. Linnan ensimmäinen haltija oli kuningatar Hedvig Eleonora. Lähes sadan vuoden kuluttua eli vuonna 1753 toinen kuningasperheen edustaja, kuningatar Loviisa Ulrika sai mieheltään kuningas Adolf Fredrikiltä syntymäpäivälahjaksi linnan pihalle rakennetun kiinalaisen paviljongin, joka on hienostuneimpia esimerkkejä rokokoon arkkitehtuurista kiinalaisine sisustuksineen.
 
  
 
Tuo ihastuttava rakennus on kuin rakkailla koruilla täytetty lakattu rasia: täynnä kiinalaisia tauluja, maljakoita, nukkeja ja varjostimia. Drottningholmin kolmas nähtävyys on maailman vanhin alkuperäisessä asussaan säilynyt teatteri, jonka koneistot toimivat vieläkin. Sen rakennutti kuningatar Loviisa Ulrika omien toiveidensa mukaisesti.
    Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n ja Venäjän keisarinnan Katariina Suuren yhteinen historia houkutteli työryhmämme Drottningholmiin. Olimme nimittäin kuulleet, että kiinalaisessa paviljongissa säilytetään lahjoja, jotka keisarinna lahjoitti serkulleen.
 
       
 
Tutustuttuamme linnaan ja sen kiinalaiseen paviljonkiin lähdimme Drottningholmin kolmanteen kulttuuriperintökohteeseen eli hoviteatteriin. Maailmassa on vain kaksi meidän päiviimme saakka säilynyttä barokkiteatteria: Drottningholmin linnan ja tšekkiläisen Krumlovin linnan teatterit, joilla on paljon muutakin yhteistä.
    Ruotsalaiset valloittivat vuonna 1648 Mala Stranan, joka kuului jo tuolloin Prahaan. He veivät siellä sijaitsevasta palatsista sotasaaliina Adriaen de Vriesin puutarhaveistoksia, jotka sijoitettiin Drottningholmin linnan puistoon. Prahan linnan historiallisessa puistossa on nykyään esillä niiden kopiot. Ruotsalaisten mukaan noiden kansallisaarteiden palauttamisesta alkuperäiselle omistajalleen keskustellaan vieläkin aika ajoin. Lakimiehet varmaankin tietävät, miten asian voisi ratkaista, mutta on kiistaton tosiasia, että nämä mustasta metallista vuonna 1630 valmistetut veistokset näyttävät tavattoman vaikuttavilta kuninkaanlinnan suurenmoisessa puistossa.

    

    Linnan teatteri sen sijaan näyttää vaatimattomalta. Rakennus ja sen korkea musta katto muistuttavat pikemminkin tavallista 1700-luvun puolivälin ruotsalaista kartanoa. Ulkoapäin mitättömän näköinen rakennus muuttuu kuitenkin taianomaiseksi heti kun astuu sisään.
    Teatteri on rakennettu yksinkertaisista materiaaleista kuten puusta ja pahvista, mutta maalattu niin että se vaikuttaa valtavalta kulissilta, teatterifantasialta ja mielikuvituksen leikiltä. Rakennuksen seinät on valmistettu puusta, mutta ne näyttävät kiviseiniltä; salin katossa näyttäisi olevan kipsikoristeita, mutta ne ovat vain pellavakankaalle tehtyjä maalauksia; aitioiden ovella on samettiverho, joka sekin on vain näköharha, puuoviin mestarillisesti veistetty kankaan kuva. Teatterissa ei saa liikkua vapaasti, joten me liityimme paikalla olevaan turistityhmään. Sen oppaana toimi eloisa pienikokoinen nainen, joka istutti meidät kynttilöin valaistuun saliin, ja alkoi kertoa antaumuksellisesti tarkkaavaisille kuulijoille teatterin perustamisesta.
    Hoviteatterin rakentamisesta päättänyt kuningatar Loviisa Ulrika oli veljensä, Preussin kuninkaan Fredrik II:n lailla kiinnostunut taiteesta, kirjallisuudesta ja teatterista. Hän ihaili italialaista oopperaa ja ranskalaista teatteria. Kun Loviisa Ulrika tuli ensimmäisen kerran Ruotsiin mennäkseen naimisiin tulevan kuninkaan Adolf Fredrikin kanssa, hän sai kulttuurishokin nähdessään omien sanojensa mukaan ”kaikkea muuta kuin kevytliikkeiset ja lihavat” ruotsalaiset näyttelijät. Ongelma oli kuitenkin ratkaistavissa jo tuohon aikaan, ja kuningatar lähti Pariisiin etsimään ”oikeita” näyttelijöitä.
    Ensimmäinen teatteri rakennettiin Drottningholmiin vuonna 1754, ja siinä esiintyi kuningatar Loviisa Ulrikan kutsuma ranskalainen teatteriseurue ja italialainen oopperaryhmä. Vuonna 1762 teatterissa esitettiin kuningattaren nimipäivän kunniaksi ooppera. Sen neljännen näytöksen aikana näyttämölle ryntäsi näyttelijä, joka huudahti vedettyään henkeä: ”tuli on irti!” Aluksi yleisö luuli, että kyseessä oli vain oopperan juoneen kuuluva sankarittaren repliikki. Hetken päästä kuitenkin selvisi, että hienon oopperan traaginen loppunäytös olikin oikea tulipalo. Tuli valtasi nopeasti koko rakennuksen, joka muuttui palavaksi soihduksi.
    Pian tulipalon jälkeen kuningaspari pyysi hovin arkkitehtia Carl Fredrik Adelcrantzia rakentamaan uuden teatterin. Arkkitehti ei saanut työstään luvattua palkkiota vaan maksoi itse mestareille odottaen, että kuningatar maksaa velkansa rakennustöiden loputtua. Loviisa Ulrika osoittautui kuitenkin varattomaksi. Palkkion sijasta arkkitehti sai ystävällisesti luvan muuttaa asumaan rakentamaansa teatteriin ja hänestä tuli teatterin taiteellinen johtaja. Kun teatteri vuonna 1766 valmistui, se osoittautui ainutlaatuiseksi.
    Uuden rakennuksen kiinnostavin piirre on sen yksinkertaisuus ja tarkasti lasketut mittasuhteet. Vain linnan pihalle avautuva päätykolmio on koristeltu runsaasti. Rakennuksen yksinkertaista ulkoasua tukee yksinkertainen sisustus, jossa ei ole muista tuon ajan teattereista poiketen mitään ylellistä. Vaaleanharmaiden seinien vierellä seisovat rapatut korinttilaispylväät, joiden päät on tehty kullanruskeasta puusta. Seinillä on kynttilänjalkoja ja Louis-Adrien Masreliezin valtava kukkataulu.
   Arkkitehti on onnistunut ihmeellisellä tavalla yhdistämään näyttämön ja katsomon toisiinsa, sillä edellinen on jälkimmäisen peilikuva eikä runsaasti koristeltu etunäyttämö jaa salia kahteen eri maailmaan. Se ei ole kultainen kehys, johon näyttämön tapahtumat asetetaan kuin tauluun vaan ainoastaan sisustuksen osa, joka yhdistää näyttelijät ja yleisön. Vasta myöhemmin, 1800-luvulla, etunäyttämöstä tuli eräänlainen näyteikkuna, josta katsoja saattoi ihastella sen tapahtumia. Renessanssin ja myöhäisbarokin kauden rakentajat olivat kiinnostuneita siitä, mitä nykyajan suunnittelijat ja graafikot kutsuvat upotukseksi: katsojalle piti syntyä sellainen tunne, että hän on osa näytelmää. Näin kuvaa tuntemuksiaan Drottningholmin teatterista Norman M. Klein, kirjailija ja kriitikko, Kalifornian taideinstituutin professori: ”Tuntui kuin olisi uinut internetin arkkitehtuurisessa avaruudessa: kun kosketat yhtä tasoa, sen takaa ilmestyy toinen.”
    Salin seinien pilasterit toistuvat näyttämön kulisseissa ja salin ovaalia keskiosaa reunustaa joka puolelta kolme symmetristä aitiota. Kahdesta ensimmäisestä on vaikea nähdä näyttämölle, koska aitioissa joutuu istumaan käytännöllisesti katsoen kasvot kohti salia. Nuo paikat oli tarkoitettu hovin kavaljeereille, jotka kävivät teatterissa enimmäkseen ”katsellakseen muita ja näyttäytyäkseen itse”. Keskimmäisissä aitoissa istuivat kuningas ja kuningatar – erikseen, kumpikin omalla puolellaan ranskalaisen teatterin perinteiden mukaisesti. Kaikkein kauimpana näyttämöstä sijaitsevien aitioiden kaiteissa on ristikoilla peitettyjä luukkuja, jotka suojaavat niissä istuvia sivullisten katseilta. Olisi mielenkiintoista tietää, kenelle kaikille ne antoivat mahdollisuuden pysyä tuntemattomana ja mitä juonia niiden suojassa punottiin. Parvekkeiden rintanojat näyttävät hyvin massiivisilta, mutta sekin on vain arkkitehdin taitoa, sillä itse asiassa ne on tehty pahvista.
    Salin arkkitehtuuriin tuovat hienon lisän satumaisen epätodelliset keltaiset vahakynttilät, jotka saavat niin näyttämön kuin salinkin hohtamaan kuin kulta. Teatterin näyttämön syvyys on kaksikymmentä metriä rampista takimmaiseen kulissiin, mikä on vielä nykyäänkin Ruotsin ehdoton ennätys. Takakulissi on vielä kaiken lisäksi puolitoista metriä matalampi kuin etummainen, koska näyttämö on neljä astetta kalteva. Teatterissa nykyisin esiintyvät tanssijat joutuvat siksi tekemään ylimääräisiä harjoituksia ennen näytöstä, jotta he tottuvat näyttämön erityispiirteisiin.
    Näyttämön italialaisvalmisteisten koneistojen avulla pystyy näytelmän aikana vaihtamaan kulissit laskematta esirippua. Katsoja voi siten siirtyä parissa sekunnissa helvetistä paratiisiin tai vaikkapa kaupungista maaseudulle. Näyttämö on varustettu myös liikkuvilla aalloilla, yhdeksällä luukulla, nousevilla pilvillä, tuulikoneilla (rumpu, jonka pinnalle on pingotettu kangas) ja ukkoskoneella (puinen arkkua muistuttava laatikko, jossa on Mälaren-järvestä kerättyjä kiviä). Kun oppaamme ehdotti, että joku ryhmästämme voisi kokeilla voimiaan kulissien takana, syntyi hetken hiljaisuus. Japanilaiset, joita ryhmässä oli eniten, vilkuilivat toisiaan, mutta kukaan heistä ei ollut halukas kokeilemaan. Tilanteen pelasti meidän Irinamme, joka antoi kameralaukkunsa Nataljalle ja tarjoutui rohkeasti auttamaan koenäytöksen järjestämisessä. Irina katosi yhdessä oppaan kanssa puolipimeän näyttämön taakse, ja minuutin kuluttua salissa alkoi jyristä ukkonen, sen jälkeen alkoi pauhata meritaistelu, tuuli puhalsi ja putoavat kivet jylisivät. Kollegamme tuli takaisin kasvot punaisina ja tukka pörröisenä, koska äänet tuottavien valtavien pyörien pyörittäminen käsivoimin ei hänen mukaansa ollut mikään helppo tehtävä. Kaikki taputtivat ihastuksissaan, ja oppaamme lisäsi nauraen että teatterissa työskentelevien vahvojen nuorten miesten käsivoimin jumalat ilmestyvät tarvittaessa pilviin ja niin takaseinän, katon kuin sivuseinienkin lavasteet vaihtuvat muutamassa sekunnissa.
    Haluamatta mitenkään vähätellä kuningatar Loviisa Ulrikan ansioita Ruotsin draama- ja oopperataiteen kehitykselle on kuitenkin pakko todeta, että kansallisen teatterin kultakausi alkoi sen jälkeen, kun Kustaa III nousi valtaistuimelle vuonna 1777. Valitettavasti kuningas ei onnistunut saamaan näyttämölle draamoja äidinkielellään vaikka kovasti yrittikin, mutta hänen suosiollisella avustuksellaan syntyi sen sijaan ruotsalainen kustaviaaninen ooppera. Se sai vaikutteita säveltäjä Christoph Willibald Gluckilta, joka muotoili näkemyksensä oopperataiteesta oopperansa Alcesten esipuheessa vuonna 1769 seuraavasti: ”Yritin rajoittaa musiikin sen todelliseen tarkoitukseen: sen pitää palvella runoutta ekspressiivisyyden avulla ja seurata näytelmän tapahtumia”. Yksinkertaisemmin sanottuna musiikin tulee elävöittää ja tukea tekstiä ja näytelmän dramaturgiaa. Kohtalon ironiaa on kuitenkin siinä, että säveltäjän teokset eivät kestäneet aikaa librettojen ansiosta vaan hienon musiikkinsa ansiosta.
    Kustaa III:n aikana Drottningholmin teatterissa esitettiin ruotsalaisten oopperoiden lisäksi myös klassisia ranskalaisia näytelmiä, balettipantomiimeja ja koomisia oopperoita. Teatterin tekniset mahdollisuudet olivat paremmat kuin kaupungin teatterin, siksi monet ensi-illat järjestettiin Drottningholmissa. Arkkitehti Luis Jean Desprez’n suunnitelman mukaan rakennettiin pieni lämpiö, dйjeuner salon eli aamiaissalonki, jota koristamaan kuningas tuotti Italiasta nykyisin Tukholman museoissa säilytettävät veistokset (joista osa osoittautui tavallisiksi antiikin taideteosten jäljitelmiksi). Kustaa III kävi salongissa mielellään aamiaisella ja seurusteli samalla näyttelijöiden kanssa. ”Taivaallinen musiikki” helli hänen korvaansa, sillä orkesteri sijaitsi lämpiön taivaansiniseksi maalatun katon yläpuolella olevalla parvekkeella.
    Kaikki näyttelijät ja avustava henkilökunta majoittuivat näyttämön takana oleviin pieniin huoneisiin ja teatterin vieressä oleviin rakennuksiin. Teatterissa oli vuonna 1779 vähintään 150 työntekijää, minkä todistaa meidän päiviimme säilynyt asiakirja henkilöstöä varten hankituista elintarvikkeista. Sen mukaan näyttelijät saivat neljä kupillista kahvia päivässä ja pullon viiniä aamiaisen jälkeen, orkesterin johtaja kaksi pulloa, ballerinat ja lapset puoli pulloa, mutta tanssinopettajan pдivittäiseen annokseen kuului neljä (!!!) pulloa viiniä. Olisikohan valtio juuri tuolloin tullut ensimmäisen kerran ajatelleeksi sitä, että on aika ryhtyä alkoholin käyttöä rajoittaviin toimenpiteisiin, joista ruotsalaiset kärsivät vieläkin, sillä monilla on vaikeuksia ehtiä ostamaan alkoholijuomia tiukasti rajoitettuna aikana ja he yrittävät siksi turhaan avata alkoholimonopolin myymälöiden ovia.
    Mielenkiintoisen kuvauksen elämästä kustaviaanisen kauden Drottningholmissa voi lukea kuningatar Hedvig Elisabeth Charlottan kirjeestä ystävättärelleen: ”...melko outo, kaikesta muusta poikkeava, jotain kaupungin ja maaseudun välillä olevaa; yhdistelmä luonnoniloja ja maaseudun huvituksia, etikettiä ja rentoutta, ilottelua ja rajoituksia”. Erottamaton osa hovielämää olivat linnan puistossa järjestetyt esitykset, ”karusellit”, jotka jatkuivat neljä–viisi päivää ja joihin osallistui myös kuningas. Nykyään teatterissa on kaksi taiteilija Per Hilleströmin maalausta, jotka kuvaavat näytelmää Galtarin kallion valloitus vuodelta 1779. Siinä on kuvattu ritarinvarusteisiin pukeutunut Kustaa III pelastamassa neitoa lohikäärmeen vatsasta. Maalauksessa on mukana myös kuningatar hovineitoineen. Kohtaus lohikäärmeen vatsan aukaisemisesta esitettiin näytelmässä niin realistisesti, että joku naisista pyörtyi joka kerta (hirviön vatsa täytettiin etukäteen ”oikealla” lohikäärmeen verellä, joten verta roiskui joka puolelle kun se aukaistiin miekalla). Drottningholmin teatterielämä jatkui viisitoista vuotta aina Kustaa III:n traagiseen kuolemaan saakka. Kohtalon ironiaa oli se, että hänet murhattiin vuonna 1792, kun hän oli naamiaispuvussa tanssiaisissa hänen itsensä rakennuttamassa Tukholman oopperassa. Drottningholmin teatteri jäi unohduksiin, ehkä tarkoituksella, ja Ruotsin teatterielämä joutui lamaan. Tämä hieno teatterirakennuskin vaipui ikään kuin uneen ja heräsi vain muutaman kerran, kun sen näyttämöllä esitettiin näytelmä hovin juhlan kunniaksi. Kaiken muun ajan teatteri nukkui Ruususen unta samalla tavoin kuin tunnetun sadun sankaritar.
    Drottningholmin teatteri löydettiin uudelleen 130 vuoden kuluttua eli vuonna 1921 yhdessä lavasteiden, pukujen ja ikivanhan koneiston kanssa kuninkaallisen puiston työkalujen ja kypsien omenien keskeltä, kun Tukholman Kuninkaallisesta kirjastosta (jossa muuten ruotsalaisten väitteiden mukaan V. I. Lenin laati Venäjän vallankumouksen teoreettiset perusteet) saapui sen virkailija valtion antikviteettiviraston kahden työntekijän kanssa etsimään jotain 1700-luvun maalausta. Heidän hämmästyksellään ei ollut mitään rajaa, kun he löysivät pimeästä huoneesta paksun pölykerroksen alta kolmekymmentä erinomaisessa kunnossa olevaa Loviisa Ulrikan ja Kustaa III:n aikaista lavastetta ja jopa näyttämölaitteet alkuperäisessä kunnossa. Elokuussa 1922 Drottningholmin teatterin esirippu nousi uudelleen. Teatterissa alettiin järjestää myös kesäfestivaaleja, joihin osallistui kuuluisia näyttelijöitä ja muusikoita. Niissä soitettiin Joseph Haydnin, Georg Friedrich Händelin, Christoph Willibald Gluckin ja Wolfgang Amadeus Mozartin musiikkia vanhoilla instrumenteilla.
    Teatterin sisällä on tehty vain välttämättömimmät muutokset ja uudistukset, joista suurin on sähkövalojen asennus. Mikään ei tietenkään voi korvata vahakynttilöiden elävää valoa kattovalaisimissa, kyntteliköissä ja näyttämöllä, mutta liian suuren palovaaran vuoksi kaikkiin valaisimiin asennettiin sähkölamput, jotka tehtiin keltaiseen vivahtavasta lasista. Vuonna 1999 teatteri sai uudet näyttämövalot, jotka muuttivat sen ilmeen täysin. Tietokoneella ohjatun valokuituoptiikan ansiosta valo vaihtelee nykyisin samalla tavalla kuin vahakynttilöiden liekki. Se on muuten teatterin sisustuksessa ainoa yksityiskohta, joka oppaamme mukaan hämmästyttää yleensä kaikkeen tottuneita amerikkalaisia turisteja: he ovat aivan varmoja, että teatterissa käytetään yhä vieläkin vahakynttilöitä kunnes asia selitetään heille! Mekin sorruimme tähän näköharhaan, sillä kattovalaisimien kapeat sähkölamput aaltoilevat koko ajan kuin vedossa luoden täydellisen tunnelman palavista kynttilöistä.
    Rehellisesti sanottuna tämän puolipimeän salin kapeilla riveillä ja kovilla istuimilla, joissa on suora selkänoja, ei ole erityisen mukava istua. Ja koko rakennus puisine seinineen ja narisevine lautalattioineen näyttää äärimmäisen vaatimattomalta, siinä ei ole mitään ylellistä. Mutta tämä nähtävyys onkin tarkoitettu todellisille esteetikoille. Niille, jotka matkustavat kesäfestivaalille Salzburgiin, Edinburghiin tai Savonlinnan oopperafestivaaleille oikeaan ja aitoon linnaan… Täällä vallitseva historian henki kompensoi epäilemättä pienet epämukavuudet. Käyntiä Drottningholmin kuninkaanlinnan teatterissa arvostetaan suuresti ja liput myydään loppuun jo kauan ennen esityksiä. Näytelmiä esitetään toukokuun lopusta elokuun puoleenväliin. Pienessä salissa on 454 istumapaikkaa, mutta tarpeen vaatiessa siihen voidaan tuoda kymmenen ylimääräistä irtotuolia. Lippujen myynti alkaa pari kuukautta ennen kauden alkamista. Ohjelmassa on aina kaksi tai kolme menneiltä vuosisadoilta meidän päiviimme säilynyttä mestariteosta, useimmiten Haydnin, Gluckin, Händelin ja Mozartin oopperoita. Kaikissa esityksissä käytetään aina historiallisia lavasteita ja instrumentteja, tarkemmin sanottuna niiden identtisiä kopioita, koska sadanviidenkymmenen vuoden päästä löydettyjä alkuperäisiä vaalitaan historiallisesti arvokkaina muistomerkkeinä. Drottningholmin teatterissa on myös taidekokoelma, josta osa on peräisin 1500-luvulta. Vuonna 1992 avattiin teatterin museo, joka esittelee teatterin kehitystä 1500-luvulta alkaen.
    Valtio rahoittaa osittain teatterin esitykset myöntämällä vuosittain noin 750 000 dollarin avustuksen. Avustus on pysynyt samansuuruisena jo kymmenen vuotta vaikka teatterin kustannukset ovat tänä aikana nousseet 50 prosenttia. Loppurahoitus 300 000 dollaria tulee sponsoreilta. Avustuksia tulee hieman myös Drottningholmin teatterin ystävät -nimiseltä yhdistykseltä ja lipunmyynnistä. Esityksiä on kauden aikana noin kaksikymmentä ja lippujen hinnat ovat 20–75 dollaria. Tämä ei kuitenkaan riitä teatterin tarpeisiin. Sillä ei ole vakituista henkilökuntaa vaan kaikki näyttelijät, muusikot ja laulajat työskentelevät sopimuspohjalta. Siksi teatteri on käynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana kiertueella vain kaksi kertaa, Saksassa ja Ranskassa.    
    Drottningholmin teatterin taiteellisena johtajana toimii tällä hetkellä Mark Tatlow, ja sen ohjelmistossa on kesällä 2007 kaksi uutta näytelmää, Georg Friedrich Händelin ooppera Serse (1738) ja Claudio Monteverdin Orfeo (1607). Musiikin tuntijat arvostavat suuresti näitä teoksia ja niistä tulee epäilemättä jälleen kerran merkittävä tapahtuma Euroopan musiikkifestivaalien joukossa.
    Toukokuun lopussa Drottningholmiin alkaa virrata juhlavaatteisiin sonnustautunutta yleisöä, jonka ottavat vastaan teatterin työntekijät Kustaa III:n aikaisissa asuissa. Lämpiössä ja parvekkeella, taivaansinisen katon alla, soittavat vanhanaikaisiin livreepukuihin pukeutuneet soittajat. Ja jälleen kerran tulee mahdollisuus mennä hienona, eloisasti keskustelevana joukkona keltaisten vahakynttilöiden valaisemaan saliin, etsiä kaikessa rauhassa ystävällisesti hymyillen oma paikkansa sametti-istuinten kapealta riviltä, hengittää teatterilavasteiden tuoksua ja jähmettyä odottamaan sitä taianomaista hetkeä, jolloin taputukset lakkaavat, salissa alkaa soida vanha musiikki ja raskas esirippu alkaa hitaasti avautua menneisyyteen…