Gotlanti ja Visby:

”Niin kauniisti ruusut
kukkivat raunioiden keskellä…”
 
Meren takana on asumus hieno;
Auringon valossa oikea ihme;
Meressä lepää saari,
ja saaresta kohoaa kaupunki.

Aleksandr Puškin, Tsaari Saltanin tarina

Muinaisen legendan mukaan lumottu saari painuu joka päivä auringon laskiessa meren syövereihin noustakseen seuraavana päivänä auringon myötä uudelleen entistä kauniimpana. Legenda kertoo Gotlannin saaresta, joka oli monien vuosisatojen ajan itsenäinen, mutta joutui sitten Ruotsin valtion alaisuuteen vaikka säilytti käytännössä itsehallinnon. Myöhemmin saari kuului Hansaliittoon. Tanskalaiset yrittivät valloittaa sen, mutta saksalaiset joukot torjuivat heidän hyökkäyksensä. Vuonna 1645 Gotlanti palasi lopullisesti Ruotsin kuningaskunnan hallintaan.

    Gotlannin asukkaat puhuvat erikoista murretta ja heillä on tapana vihjata, että Ruotsin ”mannermaalla” on aivan erilainen elämäntyyli kuin heillä saarella. Gotlanti on oma erityisalueensa Ruotsin kuningaskunnassa, ei kuitenkaan hallinnollisessa tai poliittisessa mielessä vaan siksi, että siellä on säilynyt pala värikästä historiaa, joka on saanut alkunsa ennen ajanlaskumme alkua.
 
    Gotlannin pääkaupunki – keskiaikainen Visby – liitettiin vuonna 1995 Unescon maailmanperintöluetteloon. Se on viehättävä sekoitus Nizzaa, elokuvien Troijaa ja Portugalin rannikkoa. Kauniit purjeveneet keinuttavat ohuita mastojaan sen koreassa pienvenesatamassa, matkailijat nauttivat elostaan sen hiekkarannoilla ja meri-ilman antamalla tuoreella rusketuksellaan koreilevat hyvinvoivat turistit kuljeskelevat Vanhankaupungin kehämuurin vierellä.
 
   
      Visit Gotland

    Visby on kesällä varakkaiden ruotsalaisten suosima muodikas lomanviettopaikka, jonne tullaan koko perheen voimin, jopa koirien ja muiden lemmikkieläinten kanssa. Lomailijat asuvat hotelleissa, pienissä mökeissä tai kodikkaissa täysihoitoloissa.

   
 
    Toimittajajoukkomme majoittui hotelli Clarion Visbyhyn, joka sekin on osa maailmanperintöä, koska se toimii kehämuurin sisäpuolella sijaitsevassa historiallisessa rakennuksessa, kirjaimellisesti parin askeleen päässä satamasta. Tämä keskiaikainen arkkitehtuurin muistomerkki on muokattu onnistuneesti matkailijoiden käyttöön. Rakennus oli 1600-luvun alussa makasiini, jossa paikalliset kauppiaat säilyttivät tavaroitaan. 1600-luvun lopussa se toimi kuninkaallisena viljavarastona. Vuodesta 1855 alkaen se on ollut Visbyn tärkein hotelli.
    Nykyisen muotonsa hotelli sai vuonna 1991 kolmivuotisen perusteellisen restauroinnin jälkeen. Sen seitsemänsataavuotiset kantavat pylväät ja kaarikatot on säilytetty, samoin historiallisesti arvokkaat asuinhuoneet. Modernit elementit on istutettu keskiaikaiseen rakennukseen rikkomatta sen yhtenäistä ilmettä. Tästä me vakuutuimme itsekin: korkeissa valoisissa huoneissamme komeili kierreportaat, jotka veivät toisen kerroksen nukkumaparvelle. Se ikään kuin leijui huoneen päällä, koska sillä ei ollut yhtään tilaa pienentävää väliseinää. Raskailla kuparikahvoilla varustetuista korkeista ikkunoista avautui näkymä punaisille tiilikatoille, kirkkaan siniselle merelle ja yhtä puhtaan sinisenä hohtavalle taivaalle.
 
                  
 
Näkymä oli varmaan samanlainen 1800-luvulla, kun huoneessa asui meidän laillamme meren takaa tullut vieras – kauppias, maanomistaja tai ylhäinen kaupunkilainen.
    Talon sisäpiha, jota rajaa keskiaikaisista harmaista kivistä muurattu aita, on sen sijaan muuttunut huomattavasti: siellä on nykyisin harmaaksi maalatut pyöreät teräspalkit ja moderni lasikatto, jonka alla on talvipuutarha ja kodikas kahvila.
 
  
 
    Siellä me tapasimme Annamari Thorellin Gotlannin matkailuyhdistyksestä. Keskustelun aikana kävi ilmi, että energinen ja elämäniloinen Annamari puhuu suomea, sillä hän on kotoisin Turusta. Hän on muuttanut Ruotsiin jo kauan sitten ja asuu perheineen nykyään Visbyssä. Yhteyden Suomeen hän on kuitenkin säilyttänyt sen ansiosta, että suomalaisia käy perinteisesti paljon Ruotsissa ja Helsingissä toimii Ruotsin valtion matkailuneuvonnan vakituinen edustusto VisitSweden. Gotlannin matkailuyhdistyksellä on puolestaan Tukholman keskustassa Kungsgatanilla oma matkailuneuvontansa, mikä ei sinänsä ole hämmästyttävää, koska yhdistys on perustettu jo vuonna 1896 ja sillä on pitkät perinteet.
    Elokuu on Gotlannissa turistisesongin huippu, ja monet turistit tulevat keskiaikaviikolle, joka järjestettiin ensimmäisen kerran 25 vuotta sitten. Järjestäjinä olivat paikalliset järjestöt, jotka halusivat antaa asukkaille mahdollisuuden tutustua saaren rikkaaseen historiaan.

    – Nykyisin keskiaikaviikko on pikemminkin suuri kansainvälinen tapahtuma, kertoi Annamari Thorell. – Se kestää viikon ja tilaisuuksiin osallistuu joka päivä noin 10 000 turistia eri maista. Tapahtuma on oikea karnevaali, ja suurin osa osanottajista pukeutuu keskiaikaisiin asuihin. Täällä ei kuitenkaan näe jäljitelmiä eikä muovikypäriä viikinkisarvineen, vaan kaikki asut on tehty käsityönä tuon ajan sääntöjen mukaan.

  
 
    Siitä me vakuutuimme itsekin: elokuun kuumuudesta huolimatta monet olivat pukeutuneet pitkähihaisiin palttinaisiin ja pellavaisiin mekkoihin ja paitoihin, turkiksilla reunustettuihin villakankaisiin takkeihin ja viittoihin, nahkaliiveihin ja -puseroihin ja jopa rautapaitoihin ja haarniskoihin. Mekkojen kirjailu, vyöt, soljet ja napit olivat aitoja, ja me jopa mietimme keskenämme, onko kaikki nuo asut todella ommeltu nykyaikaisissa ompelimoissa vai onko osa niistä kaivettu esiin ”isoäidin arkusta”.
 
  
 
   Halukkaat voivat vuokrata keskiaikaisen asun, mikä on muuten yksi Gotlannin matkailuyrityksen monista palveluista. Kaupungin kapeilla nupukivikaduilla voi festivaalin aikana törmätä arvokkaasti asteleviin, karkeasta kankaasta ommeltuun kaapuun pukeutuneisiin munkkeihin, joiden rinnalla roikkuu raskas risti, kypäräpäisiin ja haarniskaan pukeutuneisiin ritareihin, kaupunkilaisiin, jotka ovat pukeutuneet ylellisiin pitkiin mekkoihin laahuksineen ja huiveista taidokkaasti kierrettyihin päähineisiin.
  
 
   Myös lapset on puettu keskiaikaisiin asuihin. Etsiessään parempaa kuvakulmaa Natalia astui taaksepäin ja oli vähällä törmätä puisiin kottikärryihin, jollaisia keskiaikana käytettiin ilmeisesti lastenvaunuina. Kärryjen ympärillä seisovien aikuisten jalkojen muodostaman tiiviin muurin keskellä istui rauhallisesti kaksi pientä sinisilmäistä ja vaaleatukkaista ”viikinkiä”, joilla oli asianmukaisesti rautakypärä päässään. He katsoivat kysyvästi Nataliaan, mutta eivät sanoneet mitään, koska heitä selvästi kiinnosti kamera ja sen suuri objektiivi: sillä ei ole tietenkään mitään tekemistä keskiajan kanssa, mutta kiinnostus kaikenlaista tekniikkaa kohtaan on monilla miehillä veressä jo pienestä pitäen…
 
  
 
   Keskiaikaviikon avajaisseremonia alkaa kello 12 Kruttornetin eli Ruutitornin luona. On vuosi 1361 ja kaksi pormestaria, saksalainen ja hollantilainen, tervehtivät paikalle saapunutta yleisöä. Juuri tuona vuonna Tanskan kuningas Valdemar Atterdag hyökkäsi vauraaseen Visbyn hansakaupunkiin ja ryösti sen. Legendan mukaan kuningas oli päättänyt ”hyökätä kaupunkiin, jossa siatkin syövät hopeisista kaukaloista”. Koska Visbyllä oli siihen aikaan kiinteät kauppasuhteet Lyypekin, Hampurin ja muiden hansakaupunkien kanssa, Lyypekin asukkaat päättivät antaa hyökkääjälle kunnon vastuksen. He keräsivät 3 000 aluksen laivaston 74 hansakaupungista ja piirittivät Kööpenhaminan. Vaikka hansalaivasto ei onnistunut voittamaan taistelua, kuninkaanlinna ja koko kaupunki kärsivät pahoja vaurioita. Hyökkäyksen torjunut kuningas Valdemar pilkkasi vaikutusvaltaista kauppaliittoa, jolla ei hänen mukaansa ollut edes oikeutta julistaa sotaa, ja haukkui sen jäseniä ”rasvaisiksi ja kaakattaviksi saksalaisiksi hanhiksi”. Kuningas kuitenkin iloitsi ennen aikojaan: Hansaliitto toimi erittäin järkevästi ja kutsui koolle ensimmäiset hansapäivät, julisti Tanskan kauppasaartoon, vuokrasi hyvin koulutetun armeijan Sveitsiltä ja palkkasi sen lisäksi vielä Itämeren ja Pohjanmeren merirosvoja palvelukseensa. Hansaliitto oli nimensä mukaisesti suuri, ja uusi ”sotadoktriini” osoittautui menestykseksi, sillä liiton sotalaivasto valloitti Kööpenhaminan vuonna 1370. Kuningas Valdemar V joutui allekirjoittamaan häpeällisen Stralsundin rauhansopimuksen.
             
 

Keskiaikafestivaalin avajaisten jälkeen juhlakulkue poistuu Ruutitornin portista ja lähtee kulkemaan kohti turnauskenttää, jossa alkavat jonglöörien, akrobaattien ja tulennielijöiden esitykset. Festivaalin ohjelmassa on paljon erilaisia tapahtumia, joihin kaikkiin tekisi mieli ehtiä. On ritareiden turnaus, jousiammuntakilpailu, keskiaikaisten vaatteiden ompelukurssi, teatteriesityksiä lapsille ja aikuisille ja Visbyn yliopiston professoreiden luentoja.

            

    Ihmiset osallistuvat keskiaikaisiin kilpailuihin, syövät iloisina seurueina lounasta nurmikolla, käyskentelevät markkinoilla tutustumassa käsityöläisten myymiin tuotteisiin ja maistelemassa perinteisiä herkkuja. Ympärillä tuoksuu terva, vastahöylätty lauta, paistinrasva, vastapaistettu pulla (siinä on kanelia, jonka kanssa ei kaikesta päätellen nuukailla) ja vastajauhettu kahvi. Joka puolella keitetään tai paistetaan jotain.

 
   
 
   Meidänkin oli pakko pysähtyä, kun huomasimme oudon herkun, siirappiset omenat pitkän tikun nokassa. Niiden kiiltävät kyljet loistivat herkullisen näköisinä auringossa, ja ohikulkijat söivät niitä suurella halulla…
 
      
 

    Suureksi yllätykseksemme omenat osoittautuivat kuitenkin mahdottomaksi syödä: emme onnistuneet haukkaamaan palastakaan niiden kiiltävällä kuorrutuksella peitetystä kyljestä. Ne olivat kuin kristallia! Meidän oli pakko palata takaisin nuoren myyjättären luo saadaksemme tietää, miten niitä ylipäätään syödään. Tyttö näytti nauraen: omena pitää lyödä jotain kovaa vastaan, jolloin makean ystävä pääsee käsiksi sen sokeroidun kuoren peittämään mehukkaaseen sisukseen.

      
 

    Laajalla kentällä alkoi kilpailu, jossa osanottajien piti kantaa paksu tukki mahdollisimman pitkälle katsojien kannustaessa äänekkäästi. Iloiset pyykkärit pesivät mäen päällä hameen helmat vyön alle nostettuina pyykkiä valtavissa puusaaveissa ja heittivät veden reippaasti kohti pensaita.

       

    Heidän vieressään oli improvisoituja kouluja, joissa opetettiin ajat sitten unohduksiin jääneitä taitoja takomisesta jonglööraukseen. Ohitsemme kulki rauhallisesti kävellen pitkä nuori mies yllään harmaa repaleinen paita, joka oli vyötetty nahkaremmillä. Mies piti kädestä pientä, yksinkertaiseen keskiaikaiseen mekkoon puettua tyttöä.

  

    Heidän takanaan teini-ikäiset viikingit kokeilivat yhden markkinakojun luona, sopisiko esi-isien sota-ase, pitkävartinen tappara heidän käteensä. Meille kaikille tuli sellainen tunne, että aika on yhtäkkiä palannut useita vuosisatoja taaksepäin… Vai oliko niin käynyt oikeasti?

  
 

    Oppaanamme oli toimittaja ja Gotlannin historian asiantuntija Greta Henriksson, jonka kanssa me ihastelimme vanhaa kaupunkia ympäröivää kehämuuria. Yksitoista metriä korkea muuri ja sen 36 tornia seuraavat rantaviivaa kolmen ja puolen kilometrin matkalla.

    

    Koska Visby menetti johtavan asemansa kauppakaupunkina 1300-luvun lopussa eikä sillä ollut myöhemminkään varaa rakentaa keskustaa uudelleen, kehämuurin sisällä olevat 200 taloa ovat säilyttäneet alkuperäisen keskiaikaisen ulkoasunsa. Linnoitukseen johtaa kolme pääporttia, joista yhdellä on romanttinen nimi Kärleksporten eli Rakkauden portti.

  
 
    Me avasimme kauniisti koristellun portin ja pääsimme ainutlaatuiseen kasvitieteelliseen puutarhaan. Viinija murattiköynnösten ympäröimät maalaukselliset rauniot, valtavat ruusupensaat, silkkiäis-, viikuna- ja pähkinäpuut, mahtavat plataanit ja pienen lammikon rannalla kasvavat harvinaiset kasvit toivat mieleen lapsuuden satukirjojen kuvituksen tai nykyaikaiset elokuvat, jotka pohjautuvat Shakespearen näytelmiin.
 
  
 
   Sadunomaisen tunnelman tosin rikkoi kaksi nykyaikaisiin vaatteisiin pukeutunutta tyttöä, jotka juttelivat iloisesti lammikon vieressä olevalla penkillä, tai iloinen, keskiaikaisiin asuihin pukeutunut seurue, joka seisoi ulkoilmaravintolan edessä hörppien olutta korkeista tuopeista. Kaupunkifestivaali jatkui…
 
  
 
   Kun olimme kävelleet aikamme linnoituksessa, juoneet herkullista (kuten muuten kaikkialla Ruotsissa) kahvia ja syöneet suurella halulla kinkulla ja juustolla täytetyt lämpimät voileivät vanhassa kahvilassa, Greta Henriksson vei meidät historialliseen museoon. Arkeologisten löytöjen perusteella on päätelty, että Gotlannin saarella on ollut asutusta jo 8 0000 vuotta sitten. Museossa on esineitä kaikilta aikakausilta, niin kivikaudelta kuin viikinkienkin ajalta.
          
 
   Kokoelmissa on muun muassa ainutlaatuisia riimukirjoituskiviä, joiden taitavasti piirrettyjen ikivanhojen symboleiden merkitystä ei ole saatu kokonaan selville. Joitakin vuosia sitten lehdissä julkaistiin sensaatiokirjoituksia siitä, että eräästä viikinkien aikaisesta haudasta oli löydetty vuorikristallista valmistetut niin sanotut Visbyn linssit. Kyseessä oli kaksoiskupera linssi, joka oli valmistettu nykyaikaisen optiikan kaikkien sääntöjen mukaan. Viikingit olivat käyttäneet niitä ilmeisesti ”lukulaseina” tai teleskoopissa. Osaa linsseistä oli ilmeisesti käytetty koristeina, sillä ne olivat myöhäisemmältä kaudelta peräisin olevissa hopeakehyksissä, mutta osa näytti täsmälleen samalta kuin tavalliset, lapsuudestamme tutut paksut linssit. Hämmästyttävintä tässä löydöksessä oli se, että niiden on arveltu olevan 1000-luvun loppupuolelta, kun Renй Descartes teki ensimmäiset linssien valmistamiseen liittyvät matemaattiset laskelmat vasta 1600-luvulla. Ja optiikan mestareilta kului senkin jälkeen vielä pitkä aika, ennen kuin he pystyivät valmistamaan vastaavanlaiset linssit.
 
    
   
    Historiallisessa museossa on paljon Gotlannin alueelta löydettyjä hopeaaarteita. Alkuperäiset omistajat olivat piilottaneet vitriineissä nyt hohtavat kolikot ja korut, soljet, kaulakorut, rintaneulat ja rannekorut etupäässä 800–1000 -luvulla. Jos nykyisin suurin osa saarella kävijöistä tulee tänne ihailemaan sen luontoa tai osallistumaan johonkin monista musiikki-tai teatterifestivaaleista, niin vielä aivan hiljattain tänne yrittivät päästä ennen kaikkea aarteenetsijät. Kaksi kolmasosaa tuon kauden hopeaesineistä eli tuhansia kiloja hopeaa ja kymmenet tuhannet kolikot on löydetty juuri tältä saarelta.
    Vaikka manan majoille menneisiin suhtauduttiin menneisyydessä suurella kunnioituksella, kulta- ja hopeaesineitä pantiin hautaan vain harvoin, ilmeisesti juuri haudanryöstöjen estämiseksi. Hautalöytöjen perusteella on todettu, että Gotlannissa oli tapana haudata aarteet tilan maaperään. Sekin on muuten herättänyt historiantutkijoissa ja arkeologeissa kysymyksiä, joihin ei ole ainakaan toistaiseksi saatu yksiselitteistä vastausta. Aluksi ajateltiin, että nuo poikkeuksellisen arvokkaat aarteet olivat todisteita Gotlannin kautta kulkeneista kauppateistä. On kuitenkin vaikea kuvitella, että keskiaikaiset kauppiaat olisivat haudanneet näin suuret määrät hopeaa maahan sen sijaan, että olisivat käyttäneet sen liiketoimintansa kehittämiseen. On myös mahdollista, että viikingit varastoivat merten takaa tuomansa aarteet omasta mielestään turvallisimpaan paikkaan – talonsa lähettyville kaivettuun kuoppaan. Koska heidän elämänsä oli äärimmäisen riskialtista, aarteen omistajan kuoltua hänen mukanaan toiseen maailmaan saattoi mennä myös tieto maahan kätketystä aarteesta.
    Joka tapauksessa Gotlanti oli noina kaukaisina aikoina ”aarresaari”, josta on löytynyt etupäässä arabialaisia, saksalaisia ja englantilaisia kolikoita.
 
  
 
 
    – Maailman suurin viikinkiaikainen hopea-aarre löydettiin Gotlannista vuonna 1999, kertoi Greta Henriksson. – Saaren pohjoisosassa asuva maanviljelijä Björn Engström huomasi kerran kahden tuntemattoman miehen kaivavan maata hänen niityllään. Hän ajatteli heidän olevan etsimässä aarretta ja kutsui paikalle television. Paikalle saapuneet toimittajat tekivät kaivajista nopeasti pienen jutun. Kun muut olivat lähteneet, maanviljelijä ja televisiolle haastattelun antanut paikallinen arkeologi löysivät maasta 14 300 hopeakolikkoa, valtavan määrän rannerenkaita, sormuksia ja irrallisia hopeakappaleita. Maanviljelijän niityltä löytyneiden hopeaesineiden paino oli 67 kiloa. Myöhemmin saatiin selville, että löytöpaikalla oli ollut joskus muinoin talo ja aarre oli kätketty aikoinaan sen lattian alle. Maanviljelijä ja arkeologi löysivät samasta paikasta vielä 20 kiloa pronssiesineitä. Björn Engström sai löytämistään esineistä saanut valtiolta palkkioksi 2 100 000 Ruotsin kruunua.
    Ruotsin lakien mukaan kaivauksien yhteydessä löydetyt esineet on luovutettava valtiolle, jopa silloin kun ne ovat sijainneet yksityisellä maalla. Arkeologisesti arvokkaiden esineiden maastaviennistä seuraa vuosi vankeutta. Metallinpaljastimien tuonti saarelle on ollut kiellettyä jo monen vuoden ajan, mutta siitä huolimatta kansainvälisiin huutokauppoihin ilmestyy aika ajoin Gotlannista löydettyjä hopeaesineitä.
 
        
   
    Gotlannin pääkaupunki on parhaiten säilyneitä hansakaupunkeja. Hansa oli pohjoiseurooppalainen kauppaliitto, joka toimi yli neljän vuosisadan ajan välittäjänä idän, lännen ja pohjoisen välillä. Sen tärkeä kauppakumppani oli Novgorod, joka oli noina ammoisina aikoina monopolisoinut ulkomaankaupan omalla puolellaan. Venäläiset turkikset, hamppu ja puutavara lähetettiin Gotlantiin ja sieltä edelleen Saksaan ja Keski-Eurooppaan. Visbyssä oli Novgorodin ja monien muiden maiden kauppahuone (tai kaupallinen edustusto nykykielellä ilmaistuna). Novgorodin kronikassa vuodelta 1130 mainitaan ensimmäisen kerran venäläisten kauppiaiden käynnistä Gotlannissa ja todisteena noista varhaisista kauppasuhteista Visbyssä on vieläkin Novgorodsgatan ja Rysskgatan eli Novgorodin- ja Venäjänkatu.
 
  
 
   Gotlannin entisaikaisesta suuruudesta ja rikkaudesta kertovat myös saarella säilyneet keskiaikaiset kirkot. On kerrassaan uskomatonta, että 125 kilometriä pitkällä ja 50 kilometriä leveällä saarella on säilynyt 92 kirkkoa.
 
  
 
 
    Yksin Visbyssä on 14 monumentaalista kirkkoa. Myös venäläiset mestarit ovat jättäneet oman kädenjälkensä Gotlannin kirkkotaiteeseen, sillä Visbyssä on kahden ristikupolikirkon mahtavat rauniot: 1000-luvulta peräisin olevat Venäläisen kirkon ja Pyhän Laurentiuksen kirkon rauniot.
    Me kiersimme Greta Henrikssonin kanssa Gotlannissa yli sata kilometriä tutustuaksemme Gardan, Dalhemin, Hallan ja Källungen kirkkoihin, joissa on säilynyt osia venäläisten mestareiden 1100-luvulla maalaamista freskoista. Gotlannin kirjallisissa lähteissä mainitaan usein taiteilija, jonka alkuperästä tuli tutkijoille erisnimi – Novgorodilainen. Arkeologit ovat todenneet, että saaren joidenkin kirkkojen kivileikkaukset muistuttavat venäläisen Vladimir-Suzdalin kirkkojen leikkauksia. Källungen kirkon ulkoseinässä puolestaan on hauskoja kohokuvia, jotka eivät esitä suinkaan hengelliseen elämään liittyviä tilanteita vaan ihmisten jokapäiväistä elämää.
 
      
 
    Yhteen on kuvattu kirkon rakentajat, toisessa kuvassa on ilmeisesti riitatilanne, koska hahmot ovat toistensa tukassa kiinni. Seuraavassa kuvassa juhla-asuun pukeutunut kyläläinen liehittelee kaunotarta. Kuvia on paljon ja ne ovat kaikki erilaisia. Kirkon sisäänkäynnin luona roikkuu ortodoksinen ikoni, ja korkeiden ikkunoiden luo on nostettu ajan harmaannuttama lippu joka oli Gretan mukaan liehunut novgorodilaisten veneen nokassa.
 
      

    Ajoimme autolla pitkin Gotlantia, joka on kirjaimellisesti maantieverkon peittämä. Maantie kulki ohi metsien ja vihreiden niittyjen, joilla laidunsi tuuheakarvaisia lampaita kaikessa rauhassa laskevan auringon valossa.

 
  

    Kun me pysähdymme, ne käänsivät rauhallisesti kapeat turpansa meihin päin ja katsoivat kysyvästi. Jatkettuamme matkaa me pohdimme Gretan kanssa, miten 1100–1300 – luvuilla niin läheiset, melkein sukulaissuhteet Venäjän ja Gotlannin välillä muuttuivat loputtomien Ruotsin ja Venäjän välisten sotien kaudeksi, joka jatkui vuoteen 1809 saakka.

    – Tiedättekö, miten venäläiset miehittivät Gotlannin? Greta kysyi siristäen viekkaasti silmiään. – Se tapahtui silloin, kun Venäjän imperiumin sotalaivasto valloitti Visbyn ampumatta laukaustakaan.
    Sotahistorioitsijoiden mukaan venäläiset aloittivat sotatoimet varhain keväällä 1808. Hallitsija antoi 20. maaliskuuta 1808 kontra-amiraali Nikolai Bodiskolle käskyn lähettää joukot Gotlannin saarelle, jotta ”Englanti ei pystyisi tekemään siitä laivastonsa tukikohtaa”. Ruotsin kuningas Kustaa IV joutui suunniltaan kuullessaan uutiset ja lähetti Gotlantiin amiraali Cederströmin eskadroonan annettuaan hänelle tiukan käskyn ajaa venäläiset pois Visbystä. Ruotsalaisten avuksi tuli suuri joukko aseistautuneita saarelaisia. Nikolai Bodisko kutsui koolle sotaneuvoston, joka päätti suostua amiraali Cederströmin ehdottamaan antautumiseen. Kuten venäläinen kirjailija ja toimittaja Faddei Bulgarin kuvasi päiväkirjassaan: ”Venäläiset luovuttivat aseensa ruotsalaisille ja palasivat Venäjälle annettuaan sitä ennen lupauksen, että eivät nouse ruotsalaisia ja sen liittolaisia vastaan vuoteen”.
    Kumpikaan hallitsija ei ollut tyytyvдinen amiraalinsa toimintaan. Kun Bodisko palasi takaisin kotimaahansa, hän joutui sotaoikeuteen, menetti asemansa ja kunniamerkkinsä ja joutui karkotukseen Vologdaan. Hänet alennettiin matruusiksi, mutta keisari armahti hänet melko nopeasti ja hän sai takaisin asemansa ja kunniamerkkinsä. Vuonna 1812 hänet nimitettiin Viaporin linnoituksen komentajaksi. Nikolai Andrejevitš Bodisko kuoli vuonna 1815 ja hänet on haudattu Hietaniemen ortodoksiselle hautausmaalle Helsinkiin.
    Oppaamme Greta Henrikssonin mukaan venäläiset sotilaat olivat tavattoman suosittuja Visbyn naisten keskuudessa.
    – He puhuivat täydellistä ranskaa ja tanssivat loistavasti, siksi sotilaat viettivät kaiken vapaa-aikansa tanssiaisissa ja vastaanotoilla. Kun venäläiset sitten kolmen ja puolen viikon kuluttua antautuivat ruotsalaisille ja lähtivät kotimaahansa, Visbyn naiset itkivät, sillä ruotsalaiset upseerit puhuivat paljon huonompaa ranskaa eivätkä osanneet tanssia ollenkaan…

Matkalla me poikkesimme vielä pienelle paikkakunnalle, jonka nimi on Tofta. Sielläkin kohoaa korkeuksiin kylän oma kirkko, mutta me halusimme nähdä Gnisvärdin kalastajakylän lähellä olevan laivahaudan, joka on rakennettu valtavan kokoisista harmaista vierinkivistä.

    
 
 
    – Tähän on haudattu tärkeä mies, Greta selitti meille. – Hauta on pronssikaudelta, jolloin uskottiin vainajan siirtyvän tuonpuoleiseen tällaisella laivalla.
    Venehaudan jälkeen me suuntasimme kohti Roman kylää eli Roomaa, joka oli keskiajalla tärkeä uskonnollinen keskus. Sistersiläinen sääntökunta perusti sinne luostarin 1100-luvulla. Kylään johtaa leveä ja suora puistotie, jota reunustavat molemmin puolin monisatavuotiset puut. Pienissä restauroiduissa taloissa on kulttuurikeskus, taiteilijoiden ja suunnittelijoiden työhuoneita, kahvila ja matkamuistomyymälöitä. Kylän teatteri esittää luostarin raunioilla näytelmiä joka vuosi kesäkuun lopusta elokuun puoleenväliin. Viime vuosina ohjelmistossa on ollut enimmäkseen Shakespearen näytelmiä, joiden lavasteeksi nämä keskiaikaiset kiviseinät ja mahtavat kaariholvit sopivatkin poikkeuksellisen hyvin.
 
     
 
    Roma on mielenkiintoinen paikka siksikin, että täällä on alkuperäisten ruotsalaisten siirtokunta. Keisarinna Katariina Suuri siirsi heidät 1700-luvulla Virosta Ukrainaan, josta he palasivat Gotlantiin vuonna 1929. Siirtokuntansa nimen Gammal-Svenskby (Vanha ruotsalaiskylä) he toivat mukanaan mantereelta. Sen lisäksi he toivat Ukrainasta myös venäläiset kirkonkellot. Siirtokunnan juuret juontavat kaukaiselle keskiajalle, 1200- ja 1300-luvuille, jolloin ruotsalaisia muutti asumaan nykyisin Viroon kuuluville Itämeren saarille. He olivat maanviljelijöitä ja kalastajia, jotka etsivät onnea uusilta alueilta, kuninkaan vallan ulottumattomista. Dagön saari eli nykyinen Hiidenmaa siirtyi kaikkine asukkaineen vuonna 1710 Ruotsilta Venäjälle, joka oli voittanut sodan. Dagön saarta hallitsi kaksi ruotsalaista aatelissukua, de la Gardiet ja Stenbockit. Venäläiset antoivat heidän pitää entiset etuoikeutensa ja jopa lisäsivät niitä. He rajoittivat talonpoikien vapautta keräämällä heiltä entistä enemmän veroja omien tulojensa lisäämiseksi. Se herätti tietenkin tyytymättömyyttä ruotsalaisissa, jotka eivät olleet joutuneet tekemisiin maaorjuuden kanssa. He päättivät valittaa asiasta uudelle hallitsijalle eli Venäjän keisarinnalle Katariina Suurelle.
    Keisarinna oli tunnetusti järkevä nainen. Hän ei hylännyt uskollisten alamaistensa pyyntöä vaan antoi heidän säilyttää vapautensa. Mutta ei suinkaan Dagön saarella vaan uudella alueella, joka oli vähän aikaisemmin valloitettu raskaassa sodassa Turkilta. Keisarinna lupasi jokaiselle perheelle 60 desjatiinia maata ja monia verohelpotuksia.
    Ruotsalaiset talonpojat eivät olleet erityisen halukkaita muuttamaan uudelle seudulle, mutta he päättivät siitä huolimatta hyväksyä keisarinnan suunnitelman. Mieluummin vapaana vieraalla maalla kuin orjana omassa maassa. 1200 ruotsalaista lähti Dagön saarelta elokuussa 1781. Heitä oli saattamassa puolisensataa Donin kasakkaa, joiden oli määrä suojella uudisasukkaita rosvoilta. Tie oli pitkä ja raskas, nälkä ja kylmä olivat vakituisia matkakumppaneita. Vain 535 ruotsalaista pääsi raskaan matkan jälkeen perille 1. toukokuuta 1782. Hengissä selvinneet perustivat Dneprin autiolle rannalle Starošvedskojen eli Vanhan ruotsalaiskylän.
    Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän kansalaissota keskeyttivät rauhallisen elämänmenon. Uudet kärsimykset alkoivat sitten 1920-luvun lopulla, jolloin kollektivisointi ja uskonnon vastainen taistelu johtivat joukkopakoon kylästä. 886 kylän asukasta päätyi 1. elokuuta 1929 monen päivämatkan jälkeen Gotlantiin.
Me palasimme hotelliimme vasta myöhään illalla. Oli jo pimeää, ja valot loistivat kauniisti keskiaikaisen kaupungin kahviloiden ja ravintoloiden ikkunoista ja historiallisilta kaduilta terasseille siirtyneet turistit joivat kaikessa rauhassa juomiaan korkeista laseista.
    Seuraavana aamuna ennen lähtöämme Gotlannista kävimme katsomassa vielä yhden nähtävyyden eli Kneippbyn, jossa on ollut jo parin vuosikymmenen ajan Villa Villekulla eli Huvikumpu. Siinä asuu varmaan kaikkien aikojen suosituin lasten sankari Peppi Pitkätossu.
 
  

    Juuri täällä, Kneippbyssä, ihastuttavassa vaaleanpunaisella koristellussa keltaisessa talossa kuvattiin elokuva, jonka me muistamme lapsuudestamme ja jota me katsomme mielellämme vieläkin omien lastemme kanssa, tai ne joilla on ollut onni myötä, lastenlastensa kanssa. Peppi sen sijaan ei vanhene. Hän kuorsaa edelleenkin rennosti ensimmäisen kerroksen makuuhuoneessa kasvot peiton alla niin että peitto laskee ja nousee hänen kuorsauksensa voimasta.

  
 
   Vaatteensa hän on heittänyt huolimattomasti pitkin lattiaa. Toisessa kerroksessa, pimeällä ullakolla, törmäsimme harvinaisiin ihmeisiin ja salaperäisiin ilmiöihin, jotka herättävät pienissä vieraissa jopa lievää pelkoa. Kun kaikki esteet on voitettu, lapset laskevat iloisesti liukumäkeä kohti uloskäyntiä. Aikuiset sen sijaan laskeutuvat ensimmäiseen kerrokseen kierreportaita pitkin.
 
  

    Peppi Pitkätossun talo on osa suurta huvipuistoa, joka sijaitsee meren rannassa tuoksuvien mäntyjen ympäröimänä. Siellä on monia mielenkiintoisia laitteita, vesipuisto, uimaranta, pieniä kahviloita ja kauppoja.

    
 
    Kaikki on mietitty tarkkaan, rakennettu huolellisesti ja toimii moitteettomasti. Täällä voisi hyvin viettää koko päivän ikävystymättä ja nälkiintymättä, kuten puiston kävijät yleensä tekevätkin.
    Kun olimme päässeet autoinemme ja kameroinemme lautalle, joka vei meidät takaisin mantereelle ja saatoimme vetää hetken henkeä, totesimme yksimielisesti, että Gotlannissa voisi käydä yhä uudelleen ja uudelleen.
 
    
      Visit Gotland
      
    Käyskennellä Visbyn ihastuttavilla keskiaikaisilla kujilla, ottaa valokuvia vanhojen talojen ihastuttavista ja yllättävistä yksityiskohdista, istua ulkoilmaravintoloissa, joissa asiakkaat saavat viileinä päivinä mukavan villahuovan, kiivetä kehämuurin päälle ja torneihin, istua meren rannalla ja katsella mitään ajattelematta kesäisen Itämeren loputtomalta tuntuvaan kaukaisuuteen.
    Greta Henrikssonin neuvon mukaan Gotlantiin pitää tulla ehdottomasti toukokuussa, kun tuhannet ruusut kukkivat ja Visby muuttuu ”ruusujen ja raunioiden kaupungiksi” sanan täydessä merkityksessä.