Paratiisi Suomen
kartalla

 

...Sanoin vaimolleni usein: ”Miten sinulla voi olla tylsää
Ahvenanmaalla? Jokainen päivä on täällä täynnä
mielenkiintoisia tarinoita. Päivät tuntuvat hyviltä tuttavilta
ja sinun tulee ikävä näitä saaria, kun joudut
lähtemään täältä.” Päätelkää itse. Missä te olette hengittäneet
yhtä raitista ilmaa kuin täällä? Missä te olette
nähneet yhtä kirkasvetisen meren? Ette missään!
Milloin te olette eläneet yhtä ystävällisten ja rehellisten
ihmisten keskuudessa? Ette koskaan!
 

Konstantin Paustovski, Severnaja povest (Kertomuksia pohjolasta)

Matkallamme Tukholmasta Helsinkiin ryhmämme poikkesi sellaiseen Suomen kolkkaan, missä ei puhuta suomea. No, ehkä joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta…
    Kyse on Ahvenmaasta, jota kaikki siellä käyneet luonnehtivat kuin yhdestä suusta paratiisiksi. Vaikka Suomi on virallisesti kaksikielinen maa – valtiolliset kielet ovat suomi ja ruotsi – niin Ahvenanmaalla on vain yksi kieli, ruotsi.
    Ahvenanmaa on kuin valtio valtiossa: sillä on oma parlamentti eli maakuntapäivät ja oma maakuntahallitus. Ahvenanmaa on itsehallintoalue, jossa Suomen valtiota edustaa presidentin nimittämä maaherra. Ahvenanmaalaiset puolestaan valitsevat yhden edustajansa Suomen eduskuntaan. Vuodesta 1954 lähtien Ahvenanmaalla on ollut oma lippunsa, punakeltainen risti sinisellä pohjalla.
 
   
      Foto: www.visitaland.com
 
Paras tapa suunnata ”paratiisisaarille” on nousta Itämerellä läpi vuoden liikennöivälle autolautalle, jolloin loma alkaa jo laivalla. Aluksi voi ihailla satumaisen kaunista Turun saaristoa, sen jälkeen silmien ohi lipuu kuusi ja puolituhatta Ahvenanmaan saarta, jotka sijaitsevat Suomen ja Ruotsin puolivälissä. Merivesi on tällä kohtaa hämmästyttävän kirkasta, smaragdinvihreää ja häikäisevän sinistä.
 
      
    Viking Line Picturebank, Björn Henriksson
 
    Viking Linen valtavan autolautan kapteeni ankkuroi aluksensa kellosepän tarkkuudella kapeaan lahteen. Kun matkustajat nousevat maihin, he huomaavat heti tulleensa idylliseen paikkaan. Ahvenanmaan pääkaupunki Maarianhamina on kuin korea leikkikaupunki – niin siistiltä ja uudelta se näyttää.
 
     
 
Kaupungissa on paljon puistoja ja kukkia, ja suorien katujen varrella on matalia vaaleansinisiä, -keltaisia ja - punaisia taloja. Niiden kattojen yläpuolella kohoaa punatiilinen kirkko. Kaupungissa on myös kauppakeskus viehättävine pienenpienine puoteineen ja pieni tori.
 
Ahvenanmaan läpi kulki aikoinaan kauppatie ”varjagien luota Kreikkaan” ja 1700-luvulla postireitti Pietarista Tukholmaan. Kuningas Kustaa Vaasan hallituskaudella 1500-luvulla Ahvenanmaasta tuli osa Ruotsia, mutta Ruotsin ja Venäjän välillä vuonna 1809 solmitun rauhansopimuksen mukaan se siirtyi osana Suomea Venäjän hallintaan ja pysyi Venäjän hallussa 108 vuotta.
    Paikalliset asukkaat pilailevat, että siitä lähtien heistä jokaisessa virrannut pisara venäläistä verta. Myös paikallisessa ruotsinkielessä elää paljon venäläisiä lainasanoja.
    1900-luvun alussa Ahvenanmaa tunnettiin Venäjällä merikylpylänä, jossa venäläinen ylhäisö kävi lomalla.Myös tsaariperhe purjehti sinne usein Štandartjahdillaan. Jopa saaren pääkaupunki (Marian satama) on saanut nimensä tsaari Aleksanteri II:n puolison Maria Aleksandrovnan mukaan.
    Maarianhaminan satama on nykyisin Suomen kolmanneksi suurin. Ja koko kaupunki on merenkulkijoiden kaupunki. Purjeveneiden mastot lukuisilla saaristoväylillä kuuluvat olennaisesti paikalliseen maisemaan.

     

Maarianhaminassa on tapana kävellä rauhallisesti katsellen katujen varrella avautuvia puutarhoita. Talojen koristeissa on paljon meriaiheita, ja pihoilla näkee usein ankkureita.

Täällä on ikiajoista asti asunut laivanveistäjiä ja kuuluisia laivanvarustajia kuten maailman suurimman purjevenelaivaston omistaja Gustaf Erikson. Hänen nelimastoinen parkki-kaunottarensa Pommern toimii nykyisin museolaivana.
    Alkujaan venäläinen Nikolai Sitkoff oli aikoinaan Maarianhaminan kauppiaskunnan varakkain. Hänen laivansa toivat merten takaa Ahvenanmaalle tavaroita, joita sitten myytiin hänen kaupassaan. Nyttemmin paikallinen kauppagalleria on nimetty Sitkoffin mukaan, ja sen pääsisäänkäynnin edessä on hänen patsaansa.
 
       
 
    Maarianhaminassa on mielenkiintoisia museoita. Ahvenanmaan museo kertoo alueen historiasta, ja taidemuseoon on koottu edustava kokoelma taideteoksia. Meitä kiinnosti erityisesti muotokuva nuoresta naisesta: hänellä oli yllään musta leninki mutta päässään valkoinen morsiushuntu, jonka kruunasi tummanpunaisista kukista sidottu seppele. Kävi ilmi, että se on maaseudulla perinteinen morsiuspuku. Meitä oudoksuttanut musta morsiuspuku perustui taloudellisuuteen, sillä sitä pystyi käyttämään myöhemmin monissa eri tilanteissa. Sitä paitsi pukuun jätettiin aina reilu saumanvara, sillä maatalon emännillä oli tapana lihoa vuosien saatossa, mikä puolestaan kertoi talon vauraudesta.
    Tutustumisemme Ahvenanmaan pääkaupunkiin jatkui merenkulunmuseossa, jossa esitellään merenkulun perinteitä. Museon kiinnostavimpia esineitä on merirosvolaiva – aivan oikein, Ahvenanmaalla asui merirosvoja – sekä edellä mainitun purjelaiva Pommernin puinen keulakuva.
    Pommern kuuluu jo historiaan, mutta toisella purjelaivalla eli suurenmoisella Linden-kuunarilla pääse purjehtimaan merelle tai siinä voi yöpyä sen keinuessa rauhallisesti Eteläsatamassa. Kuunari Linden rakennettiin 1990-luvun alussa vanhojen piirustusten mukaan. Paikalliset oppaat kertoivat meille, että sen rakentamiseen tarvittiin tuhat mäntyä, viisituhatta laivanaulaa, tuhat litraa tervaa, 50 000 kiloa pohjalastia ja 40 000 työtuntia!
    Kökarin saarta pidetään nykyisin Ahvenanmaan romanttisimpana saarena, mutta sen asukkaiden kerrotaan olleen merirosvoja. Keskiajalla saarelle purjehtineet italialaiset munkit kuitenkin rakensivat sinne luostarin pelastaakseen kaidalta tieltä eksyneiden merirosvojen sielun. Meille ei selvinnyt, miten hyvin heidän suunnitelmansa toteutui, mutta nykyään monilla Kökarin asukkailla on tummat hiukset, kirkkaansiniset silmät ja raju luonne.
    Ahvenanmaan kaikkien asuttujen saarten välillä on lauttayhteys, joten maakunnassa on helppo matkustaa autolla tai jopa polkupyörällä. Edes jopa parinsadan metrin korkeuteen kohoavat kalliot eivät haittaa matkantekoa, sillä kaikkialla kulkee erinomaisessa kunnossa olevia loivia teitä. Kesäaikana ne ovat täynnä pyöräilijöitä – nuoria, lapsiperheitä, jopa firmoja koko henkilökunnan voimin, sillä aktiivinen loma on tullut viime aikoina entistä suositummaksi.
    Me raahasimme mukanamme elokuvakameroita, joten meidän oli helpointa liikkua paikasta toiseen autolla. Näin matkamme varrelle osui lukuisia lauttoja, joiden kyytiin ajoimme säännöllisin välein ilman minkäänlaisia ongelmia.

     

    Meidän vieraillessamme Ahvenanmaalla oli lämmin kesäinen päivä. Tienreunat ja niityt olivat korkeiden keltaisten kukkien peitossa ja valkeat joutsenet lipuivat arvokkaasti loputtomissa lahdissa. Ja kaikkialla oli omenapuita. Me totesimme, että emme olleet koskaan aikaisemmin, emme edes eteläisellä pallonpuoliskolla nähneet yhtä valtavia leveälatvaisia omenapuita. Ahvenanmaalla tehdään omenasiideriä, siksi omenatarhoja on kaikkialla. Näky oli uskomattoman kaunis: niin pitkälle kuin silmä kantoi tien molemmin puolin näkyi hennon vaaleanpunaisia, kermanvärisiä ja taivaansinisiä huviloita, jotka kirjaimellisesti hukkuivat puna-valkoisten omenankukkien mereen!
    Ahvenanmaalla on erityisasema, joka näkyy erityisesti veropolitiikassa. Sen lisäksi alue on julistettu demilitarisoiduksi vyöhykkeeksi ja kaikki ahvenanmaalaiset miehet on vapautettu asepalveluksesta. Tämä kaikki on epäilemättä vaikuttanut maakunnan taloudelliseen tilanteeseen. Kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi, Ahvenanmaa jäi EU:n arvonlisä- ja valmisteverodirektiivien soveltamisen ulkopuolelle. Se kuuluu muun Suomen tavoin Euroopan yhteisön tullialueeseen, mutta ei sen veroalueeseen. Kun tullivapaa kauppa loppui EU-maiden välillä vuonna 1999, Ahvenanmaan poikkeusaseman oli tarkoitus säilyttää veroton myynti sen liikenneyhteyksille elintärkeässä laivaliikenteessä ja tällä tavalla tukea maakunnan taloutta. Näin Ahvenanmaasta tuli entistä houkuttelevampi matkailijoiden kannalta. Lisäksi monet Suomen ja Ruotsin välillä liikennöivät autolautat poikkeavat Maarianhaminaan, tai ne on rekisteröity sinne. Näin ne säilyttävät oikeutensa tuottavaan tax free -myyntiin. Merenkulku, kalastus ja maatalous sekä pienteollisuus ovat Ahvenanmaan tärkein tulonlähde, mutta myös matkailusta saatavat tulot ovat merkittävät, sillä niiden osuus on 15 %.
    Ahvenanmaalla vieraileva ei voi olla huomaamatta saarelaisten korkeaa elintasoa, ja sitä kutsutaankin joskus leikillään miljonäärien saariksi. Suomessa ilmestyvien lehtien mukaan Ahvenanmaan elintaso on noin 30 % korkeampi kuin Manner-Suomen.

Me lähdimme Maarianhaminasta Bomarsundin linnoitukseen, josta piti venäläisten poliitikkojen suunnitelman mukaan tulla 1800-luvulla Pohjolan Gibraltar.

     

Venäjä aloitti graniittilinnoituksen rakennustyöt vuonna 1829 ja ne kestivät kaksikymmentä vuotta. Linnoituksen vierelle kohosi kaupunki, joka sekin oli venäläinen. Nykyisin Eckerössä toimii posti- ja tullimuseo, jossa sinne poikkeavat filatelistit voivat täydentää kokoelmiaan, sillä Ahvenanmaalla julkaistaan omia, erittäin kauniita postimerkkejä. Museo sijaitsee arkkitehti Engelin suunnittelemassa vanhassa empirerakennuksessa, joka rakennettiin tsaari Nikolai I:n käskystä. Sen oli tarkoitus ”osoittaa vastapäisellä rannalla sijaitsevalle Ruotsille Venäjän keisarikunnan mahtavuus”…
    Bomarsund ei antanut rauhaa eurooppalaisille suurvalloille, sillä sen aikaisten sotilasasiantuntijoiden mukaan Ahvenanmaa muuttui ”Ruotsin sydämeen suunnatuksi pistooliksi”. Kun Ruotsi oli menettänyt lähes puolet alueestaan, sen pääkaupunki Tukholma, joka oli aikaisemmin sijainnut maan keskiosassa, olikin nyt sen ”pientareella” eli Itämeren rannalla.
    Krimin sodan aikana 1853–1856 Bomarsund joutui ranskalaisten ja englantilaisten hyökkäyksen kohteeksi niin maalta kuin mereltäkin. Linnoitus antautui, se tuhottiin eikä sitä rakennettu uudelleen. Osa siihen käytetyistä tiilistä vietiin Helsinkiin ja käytettiin siellä rakennustöihin. Ja Ahvenanmaa julistettiin Pariisin rauhansopimuksessa demilitarisoiduksi ja neutraaliksi vyöhykkeeksi, vaikka se pysyikin osana Venäjää.
    Bomarsundin graniittirauniot ovat yhä vieläkin mahtavat.

      

Korkealta rannalta näkyy kimaltava meri, punaiset kalliot ja kauniisti kukkivat niityt. Näkymän kruunaavat lumivalkoiset lampaat, jotka liikkuvat rohkeasti yhdessä matkailijoiden kanssa rehevän kasvillisuuden ja maalauksellisten raunioiden keskellä. Kun me kuvasimme linnoituksen graniittijärkäleitä, Nataljan selän takaa pensaista syöksyi esiin saksanhirvi! Päinvastoin kuin melankoliset lampaat se piti meitä ”kutsumattomina paparazzeina” ja lähti päättäväisesti kiitämään pois hypähdellen sirosti korkeassa ruohikossa ja ikään kuin pysähtyen hetkeksi ilmaan jokaisen hypyn aikana. Yhtään kuvaa emme valitettavasti onnistuneet saamaan siitä ja siitä harmistuneena keräsimme kameramme ja jatkoimme matkaamme kohti Ahvenanmaan uusia saaria.

       

    Pian silmiemme eteen nousi keskiaikainen Kastelholman linnoitus, joka on mahtava harmaasta kivestä rakennettu rakennus. Se sijaitsee idyllisen kauniilla, todella ”paratiisimaisella” paikalla: linnoituksen ympärillä on näille seuduille niin tyypillinen omenatarha, viereisessä lammikossa uiskenteli lumpeiden keskellä sorsia ja joutsenia ja rannalla kuljeskeli meille jo tutuksi tulleita rauhallisia lampaita.
    Selvittyämme kunnialla kulttuurihistoriallisesta ohjelmastamme päätimme yksimielisesti osallistua Eckerössä luontosafarille. Nousimme avobussiin, joka oli täynnä vanhempia eri-ikäisine lapsineen, ja lähdimme kohti Ahvenanmaan kansallispuistoa. Siellä liikkuu vapaana kuusipeuroja, saksanhirviä, villisikoja ja strutseja, joista pääsi ottamaan valtavan määrä valokuvia hyvinkin läheltä, tietenkin kokeneen ja iloisen oppaamme valvovan silmän alla. Mielenkiintoisinta oli kuitenkin katsella kaikkia noita eläimiä, joita kaupunkilaiset eivät yleensä näe vapaana luonnossa.

       

    Lopuksi päätimme vielä tutustua Ahvenanmaan ”syrjäseutuun” ja poikkesimme Tjudön viinitilalle, missä meidät otti vastaan vieraanvarainen ja moitteetonta englantia puhuva Peter Eriksson. Perittyään tilan isältään hän oli alkanut tuottaa omenasiideriä ja väkevämpää ”alvadosia” eli ahvenanmaalaista versiota calvadosista.
    Matkailu on yksi tilan tulonlähde. Tutustuttuamme Peterin opastuksella tilaan ja käytyämme katsomassa sen strutsitarhaa ja puhdasvetisiä lampia, joissa kasvatetaan rapuja, me suuntasimme tilalla toimivaan tavernaan, joka oli koristeltu vanhoilla maataloustarvikkeilla. Sen kodikkaasti palavan takan ääressä pitkän puisen pöydän ääressä me maistelimme korkeajalkaisista laseista siidereitä, joita tila on tuottanut jo kymmenien vuosien ajan.
    Lähtiessämme ostimme pari pullollista siideriä mukaamme, jotta voisimme kotona, jonain alakuloisena syysiltana muistella matkaamme ja tarjota ystävillemme Ahvenanmaan aurinkoista siideriä.