Kuka alkoi kutsua
pöytää ruotsalaiseksi1?
 
Mies tulee hotellin ravintolaan ja näkee runsailla alkupaloilla
katetun pöydän. Jostain syystä sen ympärillä
vain ei ole yhtään tuolia. Mies vilkaisee ympärilleen,
ottaa tuolin tyhjän pöydän äärestä, siirtää sen katetun
pöydän viereen ja alkaa syödä.
– Anteeksi, tarjoilija kuiskaa hänelle,– mutta tämä on
ruotsalaispöytä.
– No, kun ne ruotsalaiset tulevat, minä siirryn toiseen
pöytään.
 
 
Internetista loytynyt vitsi
1 Noutopöytä on venäjäksi ruotsalainen pöytä

 

Noutopöytä, joka on ruotsiksi itse asiassa smörgеdsbord eli voileipäpöytä, tunnetaan kaikkialla maailmassa tyypillisenä ruotsalaisena tarjoilumuotona. Erityisen suosittu se on viikonloppuisin, jolloin kokonaiset perheet – pienet lapset ja vauvat mukaan lukien – menevät yhdessä ulos lounaalle. Joulukuussa puolestaan maan kaikissa ravintoloissa on tarjolla ”joulupöytä”.
    Historiantutkijat huomauttavat yleensä, että pohjoismaissa käytettiin jo satoja vuosia sitten pitkän varastoinnin kestäviä ruoka-aineita kuten suolakalaa, juureksia, vihanneksia ja palvilihaa. Leipä leivottiin itse ja se kuivattiin ohuina siivuina. Tuoreeseen leipään oli varaa vain harvoilla. Suolasäilykkeet ja hillot täyttivät lyhyen satokauden aikana varastot ja odottivat siellä kärsivällisesti omaa vuoroaan. Ruotsalaiselle emännälle oli kunnia-asia ruokkia vieraat kunnolla eikä yksikään vieras saanut nousta pöydästä nälkäisenä. Kun vieraat saapuivat, kaikki ruoat tuotiin suurissa kulhoissa tarjolle. Näin emännät vapautuivat ylimääräisiltä seremonioilta ja saivat rauhassa seurustella vieraiden kanssa. 1900-luvulla tämä demokraattinen tarjoilumenetelmä levisi koko maailmaan.
        
                                                                 Viking Line Picture Bank                                                                Sweden Image Bank, Jan Tham
 
Jälleen kerran me nautimme seisovasta pöydästä Viking Linen aluksella, kun olimme matkalla Helsingistä Tukholmaan jatkaaksemme kulttuuriprojektiin liittyvää työtämme. Viking Linen seisova pöytä on kuuluisa koko Itämerellä ja ateriointiin liittyvä rajoittamaton viini- ja oluttarjoilu saa matkustajat ilon valtaan. Testattuamme yhdessä laivan korkeatasoisen ravintolan antimia aloimme muistella, koska me itse asiassa törmäsimme Venäjällä ensimmäisen kerran käsitteeseen noutopöytä.
    Nuoruusvuosien työkokemukseen vedoten Natalja esitti teorian, että noutopöydän tulo liittyi vuoden 1980 olympialaisiin Moskovassa. Pääkaupunki oli hukkua suomalaisiin elintarvikkeisiin ja urheilijoita ja katsojia palvelevissa ravintoloissa oli tavanomaisen pöytiintarjoilun lisäksi usein myös noutopöytä – runsas alkupalavalikoima kohtuuhintaan. Natalja työskenteli tuohon aikaan Moskovan radion espanjankielisessä toimituksessa ja toimi olympialaisten aikana espanjalaisten urheiluselostajien avustajana. Espanjalaiset kutsuivat hänet kerran aamiaiselle seurakseen ja hän kertoi nauraen, että kinkuilla, makkaroilla, juustoilla ja muilla herkuilla täytettyjen vatien ääressä hän oli alkanut laskea mielessään, riittäisivätkö hänen rahansa tähän kaikkeen, jos ravintolasalin sisäänkäynnin luona olevan ilmoituksen hinnat osoittautuisivatkin vain mainoskikaksi.
    Ryhmämme kuunteli Nataljan tunnustuksen, mutta hänen esittämäänsä aikaa me emme hyväksyneet.
    Irinan mukaan noutopöydän historia on huomattavasti vanhempaa perua. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan sen esikuvana oli venäläinen perinne aloittaa ateria suolaisilla alkupaloilla. Tapa kattaa erillinen alkupalapöytä pelkästään miehille vakiintui 1700-luvulla yläluokan keskuudessa. Sadan vuoden kuluessa alkupalatarjoilusta tuli vähitellen entistäkin hienompi ja runsaampi – ja muuttui lopulta nykymuotoiseksi noutopöydäksi monilukuisine kylmine ja lämpimine ruokalajeineen. Myös naiset pääsivät nauttimaan sen antimista. Ruoat ja juomat nautittiin yleensä pöydän ympärillä seisten.
    Toisten asiantuntijoiden mukaan noutopöydän idea on syntynyt Ruotsin maaseudulla suurten juhlien aikana. Niihin osallistui koko kylän väki ja jokainen toi tullessaan mitä pystyi – suolakalaa, kinkkua, leipää, kotipolttoista pirtua. Näin tarjoilusta tuli runsas ja monipuolinen, varsinkin kylmien alkupalojen suhteen.
  
          
   Sweden Image Bank
 
    – Kaikkein ruhtinaallisimpaan seisovaan pöytään tutustuin joulun alla Cedergrenska Tornet -ravintolassa Tukholman esikaupungissa, kertoi Irina. – Sen erikoisuus oli kymmenet sillilajit, joista jokaisesta kokki kertoi uuvuttavan pitkään ja perusteellisesti kun haastattelin häntä. Mutta maistiaiset ylittivät kaikki odotukset. Jo tunnin kuluttua ravintolan asiakkailla oli tunne, että he ovat syöneet vuoden tarpeiksi. Mutta olisittepa nähneet heidän ilmeensä, kun he kävelivät tornin yläkerroksen monta metriä pitkän noutopöydän ohi poistuakseen tästä gastronomien paratiisista, laskeutuivat seuraavaan kerrokseen ja näkivät siellä vähintäänkin yhtä runsaan jälkiruokapöydän. ähkyen, huokaillen ja valittaen että ”minuun ei mahdu enää grammaakaan” he kävivät puurojen, kakkujen ja leivosten kimppuun. Taksit veivät sen jälkeen lähes liikuntakyvyttömät asiakkaat kotiin.
    Irina on tehnyt aiheesta useita televisio-ohjelmia ja kirjoittanut artikkeleita muun muassa Silja Serenadilla kokkina toimivan Juha Tammisen kanssa.
    – Päinvastoin kuin sata vuotta sitten, Juha kertoi, – me syömme nykyään kaikki ruokalajit pöydän ääressä istuen. Monet pohjoismaalaiset lähtevät laivamatkalle myrskyiselle Itämerelle ainoastaan siksi, että pääsevät nauttimaan ruotsalaisen joulupöydän herkuista. Noutopöydässä pitää ehdottomasti olla tarjolla monella eri tavalla laitettua silliä, kylmä- ja lämminsavulohta, erilaisia salaatteja, suuri valikoima lihaleikkeleitä ja lämpimiä kala- ja liharuokia. Ja joulukuussa meillä on ehdottomasti tarjolla perinteistä kinkkua ja riisipuuroa.
    Laivalla työskentelevät kokit ovat huippuluokan ammattilaisia. He tutustuvat jatkuvasti kollegoidensa työhön muissa maissa ja käyttävät näiden kokemuksia hyväkseen omassa työssään. Noutopöydästä ruokailussa on myös omat sääntönsä: lautasta on vaihdettava vähintään viisi, mieluiten kahdeksan kertaa.
    – Ruokailu pitää aloittaa sillistä, Juha Tamminen neuvoi. – Seuraavalle lautaselle kannattaa ottaa kaviaaria ja hyvää leipää. Sen jälkeen on äyriäisten vuoro. Neljäntenä tulevat vihannekset ja salaatit. Niiden jälkeen kannattaa siirtyä leikkeleisiin ja pasteijoihin. Kuudentena tulevat lämpimät lihapyörykät ja nakit. Viimeisenä on sitten lämpimien ruokien ja jälkiruokien vuoro.
    Kauniisti katettu noutopöytä on kuin taikaliina, joka herättää kaikki aistit. Se lumoaa tuoreiden ruoka-aineiden tuoksulla, ja kauniisti tarjolle pannut moniväriset ruokalajit ilahduttavat silmää.
    Noutopöydän alkupalojen ja lämpimien ruokien runsaus täyttää nirsoimmankin kulinaristin tarpeet. Asiantuntija kuitenkin neuvoo: älkää yrittäkö syödä kaikkea. Katsokaa mitä on tarjolla ja laskekaa voimanne oikein.
    Vaikka ensi alkuun vaikutti siltä, että ihmisen kyvyllä ahmia noutopöydästä ei ole mitään rajaa (kaikkihan on maksettu!), noutopöydän tarjoavien ravitsemusliikkeiden omistajat eivät kärsi tappioita vaan päinvastoin tekevät sillä voittoa. Ensi alkuun ajatus tosin tuntuu oudolta: onhan laskun summa huomattavasti pienempi kuin silloin, jos asiakas maksaa erikseen jokaisen syömänsä ruokalajin. Kyse on kuitenkin siitä, että ruokailijoiden mahdollisuudet ovat rajalliset puhtaasti fyysisesti. Ihminen ei pysty syömään enempää kuin mitä hänen vatsaansa mahtuu.
Matkakertomukset olivat erittäin suosittuja 1800-luvun Venäjällä. Matkailijat – olivatpa he sitten virkamiehiä, diplomaatteja tai kirjailijoita – katsoivat velvollisuudekseen kirjoittaa kokemuksistaan vieraalla maalla. Heidän päiväkirjojaan, kirjeitään ja matkakuvauksiaan julkaistiin venäläisissä aikakauslehdissä ja kirjoissa. Venäläiset matkailijat vierailivat myös pohjoismaissa ja kiinnittivät jo tuolloin huomiota ”rehellisyysperiaatteeseen”, joka oli käytössä maksettaessa aterioinnista noutopöydästä.
    Konstantin Skalkovski julkaisi vuonna 1880 Pietarissa teoksen Putevyje vpetšatlenija. U skandinavov i flamandtsev (Vaikutelmia matkalta. Skandinaavien ja flaamien vieraana). Hän kuvaa teoksessaan muun muassa kokemuksiaan Ruotsin pääkaupungista seuraavasti: ”Kaikki asiakkaat tilaavat niin paljon kaikenlaista, että palvelijat ehtivät hädin tuskin avata pulloja. Kukaan ei pidä kirjaa nautituista juomista vaan pöydällä on kirja ja siihen punaisella nauhalla sidottu kynä. Jokainen asiakas kirjoittaa siihen itse, mitä on syönyt ja juonut, ja laskee lähtiessään oman laskunsa. On selvä, että kaikki virheet jäävät asiakkaan omantunnon varaan, mutta ruotsalaisten mielestä on parempi kestää tappiot kuin alistaa asiakkaat alentavalle valvonnalle.”
    Kaikkien musiikinharrastajien hyvin tuntema säveltäjä ja Abba-yhtyeen jäsen Benny Andersson avasi muutama vuosi sitten ystäviensä kanssa Tukholmaan Rival-hotellin. Sen ylimmässä kerroksessa on baari, joka toimii Skalkovskin kuvaamalla periaatteella: suuressa, englantilaista klubia muistuttavassa nojatuolin kalustetussa huoneessa ei ole baarimikkoa eikä tarjoilijaa, mutta asiakkaat voivat juoda niin paljon kuin haluavat. He ottavat juomansa jääkaapista, kirjoittavat sen vieressä olevaan listaan nimensä ja huoneensa numeron. Paikan nimi on Rehellisyyden baari.
    Noutopöydän historiasta kertovilla on tapana viitata kirjailija Aleksandr Kupriniin, joka kävi hoidattamassa terveyttään Suomessa vuonna 1909. Ja koska Suomi kuului seitsemän vuosisadan ajan eli vuoteen 1809 saakka Ruotsin kuningaskuntaan, monet ruotsalaiset tavat ja perinteet elivät myös siellä.
    Aleksandr Kuprin kuvaa tuon aikaista noutopöytää taiteellisesti mutta ulkomaille joutuneelle venäläiselle tyypillisellä katkeralla sarkasmilla, joka johtuu meidän herkälle sielullemme epäedullisesta vertailusta: ”Pitkälle pöydälle oli pantu tarjolle lämpimiä ruokia ja kylmiä alkupaloja. Kaikki oli tavattoman siistiä, herkullisen näköistä ja kauniisti koristeltua. Tarjolla oli tuoretta ja paistettua lohta, kylmää paahtopaistia, riistaa, pieniä, erittäin maukkaita lihapullia ja muuta vastaavaa. Jokainen ruokailija tuli pöydän ääreen, valitsi siitä mieleisensä, söi niin paljon kuin halusi, meni sen jälkeen tiskille ja maksoi omasta vapaasta tahdostaan illallisesta tasan markan ja kolmekymmentäseitsemän kopeekkaa. Ei minkäänlaista valvontaa, ei minkäänlaista epäluottamusta. Meidän venäläiset sydämemme, jotka ovat niin tottuneet henkilöllisyystodistuksiin, poliiseihin, esivallan pakkoholhoukseen, yleiseen huijaukseen ja epäluuloisuuteen, ahdistuivat tästä syvästä luottamuksesta.”
    Tietoa siitä, milloin meille nykyisin niin tuttu noutopöytä on tullut Venäjälle, jouduimme lopulta etsimään kollegamme, pietarilaisen ravintolanpitäjän ja yhteiskunnallisen vaikuttajan Valentin Kovalevskin kirjasta Duša dejanijem ziva (Armotyöstä elävä sielu), jonka mukaan venäläisten matkamiesten kokemukset vaikuttavat siihen, että noutopöytä ilmestyi myös Venäjälle. Ruotsissa pitkään asunut rouva Sazonova avasi vuoden 1915 lopussa Pietarissa kaksi ravintolaa, joissa sai aikalaisten muistelmien mukaan puolellatoista ruplalla ”syödä itsensä läkähdyksiin kaikkea mitä oli tarjolla”: lihaa, kalaa, hyytelöä, salaatteja, pääruokia ja jälkiruokia. Ruotsalainen tarjoilutapa kesti kuitenkin Venäjällä vain vuoden, sillä ravintolat suljettiin. Ilmeisesti ensimmäinen maailmansota ja sen jälkeen Venäjällä puhjennut vallankumous estivät kokeilun jatkumisen. Mutta noutopöytä palasi Venäjälle yli puoli vuosisataa myöhemmin vahvistaen jälleen kerran vanhan totuuden: kaikki uusi on unohduksiin jäänyttä vanhaa…