Suuriruhtinattaren
kummallinen kohtalo
 
Mitä paremmin opin tuntemaan Ruotsia, sitä enemmän haaveilin
Venäjästä, joka oli maantieteellisesti niin lähellä mutta niin
kaukana nykyaikaisesta elämästä; tunsin epämääräistä syyllisyyttä
siitä että olin ruotsalainen prinsessa vain titteliltäni.
 
 
Suuriruhtinatar Maria Pavlovnan muistelmat
Education of Princess (Prinsessan kasvatus), New York, 1931
Haluatteko että näytän teille suuriruhtinatar Marian Pavlovnan talon? Irina kysyi.
    Tietenkin me halusimme, varsinkin kun emme olleet koskaan aikaisemmin kiinnittäneet mitään huomiota tuohon suurenmoiseen vaaleaan taloon,
jonka katolla liehui Italian lippu. Talo seisoi ylväänä Djurgårdenin puistossa kukkulalla leveälatvaisten vanhojen tammien keskellä. Vaikka talossa toimii nykyisin Italian suurlähetystö, se on kuitenkin osa Venäjän historiaa.

        

    Villa Oakhill (Tammikukkulan huvila) rakennettiin suuriruhtinatar Maria Pavlovnalle, suuriruhtinas Pavel Aleksandrovitšin tyttärelle ja tsaari Aleksanteri II:n pojantyttärelle.
    Viimeisen tsaarin Nikolai II:n serkku annettiin vuonna 1908 Ruotsin kuninkaan Kustaa V Adolfin toiseksi vanhimman pojan, prinssi Wilhelmin puolisoksi. Ruotsissa hänestä tuli Södermanlandin herttuatar, sillä hänen miehensä omisti Södermanlandissa sijaitsevan Stenhammarin kartanon. Tämä oli ensimmäinen sukulaissuhde Venäjää hallitsevien Romanovien ja Ruotsissa valtaa pitävän Bernadotten suvun välillä, vaikka maat sijaitsivat lähellä toisiaan. Kahden suurvallan suhteet olivat alkaneet parantua sen jälkeen, kun Ruotsin ja Venäjän välisistä lukuisista sodista viimeinen oli päättynyt vuonna 1809 ja Bernadottet olivat nousseet Ruotsin valtaistuimelle. Sadan vuoden kuluttua eli 1900-luvun alussa keisarilliset sukulaiset keksivät Marian ja Wilhelmin avioliiton maiden välisen vilkastuneen kanssakäymisen ja ”poliittisten syiden” innoittamina.
    Maria Pavlovna syntyi vuonna 1890. Hänen äitinsä, kreikkalainen prinsessa Aleksandra kuoli 21-vuotiaana kuuden päivän kuluttua toisen lapsensa Dmitrin syntymästä. Tytär oli silloin puolitoistavuotias. Englantilaiset lastenhoitajat vastasivat lasten kasvatuksesta, ja Maria oppi puhumaan venäjää vasta kuusivuotiaana. Sisarukset olivat kiintyneitä toisiinsa ja jumaloivat isäänsä. Heidän elämänsä kuitenkin muuttui, kun Pavel Aleksandrovitš meni muutaman vuoden kuluttua uudelleen naimisiin ja sai toisen vaimonsa kanssa yhteisen lapsen, Volodjan. Isän uusi vaimo Olga Pistolkars oli alhaisempaa sukua kuin suuriruhtinas ja vielä kaiken lisäksi eronnut ensimmäisestä miehestään, joten heillä ei ollut pääsyä tsaarin hoviin. Suuriruhtinas päätti kuitenkin laillistaa suhteen ja solmi hallitsijan kiellosta välittämättä morganaattisen avioliiton vuonna 1902. Nykyisin prinssit voivat ottaa puolisokseen tavallisen perheen tyttären, jolla ei ole aatelisia sukujuuria eikä arvonimeä, ja säilyttää siitä huolimatta asemansa kruununperijänä, mutta silloisella Venäjällä moinen omapäisyys rankaistiin ankarasti: suuriruhtinas Pavel Aleksandrovitš karkotettiin maasta ja hän menetti kaikki oikeutensa, myös lapsiaan Mariaa ja Dmitriä koskevat. Lasten holhoojaksi määrättiin heidän isänsä veli, Moskovan kenraalikuvernööri Sergei Aleksandrovitš, joka oli naimisissa Venäjän viimeisen keisarinnan vanhimman sisaren Jelizaveta Fjodorovnan kanssa. Heillä ei ollut omia lapsia, ja Maria Pavlovna kertoo muistelmissaan, että setä oli vihainen veljelleen mutta suunnattoman iloinen siitä, että lapset ”kuuluivat nyt kokonaan hänelle”. Päinvastoin kuin miehensä, Jelizaveta Fjodorovna – tai Ella-täti, kuten häntä perhepiirissä kutsuttiin – suhtautui lapsiin pidättyväisesti ja jopa kylmästi. Tosin hänen suhtautumisensa lapsiin muuttui lämpimämmäksi sen jälkeen, kun Sergei Aleksandrovitš kuoli terroristien attentaatissa vuonna 1905, mutta läheisiä heistä ei tullut koskaan.
    Kun Ella-täti ilmoitti 16-vuotiaalle Marialle kihlauksesta ruotsalaisen prinssin kanssa, tämä järkyttyi ensin mutta alkoi sitten ajatella tulevan avioliiton olevan palkinto ”ankeasta lapsuudesta”. Prinssi oli viehättävän näköinen ja eristäytynyttä elämää viettänyt Maria Pavlovna luuli hetken olevansa mielettömän rakastunut häneen. Myöhemmin, nelikymppisenä aikuisena naisena hän tunnusti: ”Minä halusin verevää elämää, janosin kiihkeästi vapautta ja halusin muutoksen elämääni.” Morsiamella oli vain yksi ehto kihlautumiselle: häät saisi järjestää vasta sen jälkeen kun hän on täyttänyt kahdeksantoista. Maria Pavlovna alkoi opiskella ruotsin kieltä ja prinssi Wilhelm kävi aika ajoin Moskovassa, mutta kaivatun yhteenkuuluvaisuuden tunteen sijasta morsian alkoi tuntea levottomuutta, koska heidän maailmankatsomuksensa, makunsa ja temperamenttinsa olivat täysin erilaiset. Lopulta Maria Pavlovnan omatunto alkoi kolkuttaa, sillä hän oli halunnut vain päästä irti tädin tiukasta holhouksesta mutta sulhanen etsi todellista perheonnea. Maria Pavlovna kirjoitti prinssille kirjeen ja esitti siinä syyt, joiden vuoksi kihlaus pitäisi purkaa. Wilhelmin vastaus oli hellä ja vilpitön. Hän kehotti morsiantaan harkitsemaan perusteellisesti ennen kuin ryhtyisi tekoon, joka saisi Wilhelmin ”tuntemaan sietämätöntä tuskaa”. Maria Pavlovna aikoi pitää päänsä ja purkaa kihlauksen, mutta valtion diplomaattinen koneisto oli jo käynnistynyt ja kuninkaalliset sukulaiset selittivät kapinoivalle morsiamelle, että avioliitto on poliittisesti tärkeä eikä sitä voi peruuttaa, koska siitä seuraisi hirmuinen skandaali.
    Moskovan paras ompelija suunnitteli jo hääpukua, ja nuorelle parille rakennettiin Tukholman Djurgårdenin saarelle arkkitehti Ferdinand Bobergin johdolla englantilaistyylistä linnaa, jonka rahoitti morsiamen täti Jelizaveta Fjodorovna. Linna oli oleva Marian myötäjäinen. Kuningas Kustaa V ja prinssi Wilhelm saapuivat muutamaa päivää ennen häitä suuren seurueen kera Pietarin lähelle Tsarskoje Seloon. Kaksi dynastiaa yhdistävä vihkitoimitus oli kaiken muun lisäksi myös tärkeä valtiollinen tapahtuma.

    

    Vihkitilaisuuteen suuriruhtinattaren piti pukea ylleen keisarillisen perheen perintökalleudet. Hänellä oli Katariina Suuren punaisilla timanteilla koristeltu diadeemi, suurista timanteista valmistettu kaksirivinen kaulanauha, rannekoruja ja raskaat kirsikanmuotoiset korvakorut. Hänen vyötärölleen oli kiinnitetty hopeakankaasta valmistettu pitkä laahus, jonka koristeina oli hopeisia liljoja ja ruusuja. Päässään hänellä oli pitsihuntu ja samettinen, kauttaaltaan timantein koristeltu pieni kruunu. Kaiken tämän koreuden päällä oli tummanpunainen samettiviitta, jonka reunoihin oli suurilla hopeisilla pistoilla ommeltu kärpännahka. Asu oli niin painava, että morsiamen oli vaikea liikkua ja hänen laahustaan ja huntuaan oli kantamassa viisi hovinaista. Itse tsaari luovutti morsiamen. Ortodoksista vihkimistä seurasivat tykistön kunnialaukaukset, minkä jälkeen alkoi luterilainen vihkitoimitus. Vihkiäisiin saapunut Ruotsin arkkipiispa otti sulhasen ja morsiamen sormukset pois ja pani ne takaisin heidän sormeensa. Piispan apuna vihkitoimituksessa oli Pietarin pyhän Katariinan seurakunnan pastori Herman Klaus, jolle tsaari Nikolai II myönsi myöhemmin palkkioksi timanteilla koristellun ristin.
    Juhla-ateriaa ja tanssiaisia seurasivat juhlalounaat, -päivälliset ja -vastaanotot Pietarissa. Maria Pavlovnan uuteen kotimaahan nuoripari matkusti kiertoteitse: he menivät ensin Karlsruheen, missä prinssin äiti, kuningatar Viktoria oli hoidattamassa terveyttään eikä siksi pystynyt osallistumaan vihkiäisiin. Sen jälkeen he kävivät Venetsiassa ja Pariisissa, missä nuorikko hankki itselleen sinisistä ja keltaisista strutsin sulista valmistetun puuhkan. Sieltä he lähtivät sotalaivalla kohti Tukholmaa. Kun he pääsivät perille, juhlallisesti koristeltujen vaunujen saattuetta oli vastassa tervehdyshuutoja huutava väkijoukko, Venäjän ja Ruotsin liput liehuivat katujen reunoilla ja naiset heittivät nuorenparin vaunuihin kukkia.
    Nuori suuriruhtinatar halusi vilpittömästi miellyttää ruotsalaisia, missä hän onnistuikin erinomaisesti. Myös kuningas mieltyi eläväiseen miniäänsä, jonka lapselliset pilat huvittivat häntä. Heistä tuli hyvät ystävät.
    Muistelmissaan suuriruhtinatar kertoo monista tapahtumista, jotka liittyivät hänen elämäänsä Ruotsissa.  
    Ruotsin kuningasperheellä oli tapana matkustaa joka talvi junalla Taalainmaan maakuntaan. Junassa oli useita vaunuja. Jollakin väliasemalla Maria Pavlovna päätti esittää pienen näytelmän: hän piirsi kasvoilleen hiilellä ryppyjä, punasi poskensa punajuurella, pani silmälasit päähänsä, heitti harteilleen suuren liinan ja käänsi turkkinsa nurinpäin. Juonessa mukana ollut adjutantti kertoi kuninkaalle junan pysähdyttyä, että joku tuntematon nainen halusi tuoda hänelle kukkia. Kuningas nousi kohteliaasti ottamaan vastaan vieraan, joka kukat ojennettuaan lausui hiljaa pari lausetta ja vajosi lattialle kykenemättä hillitsemään nauruaan. Kuningas luuli että vanhusraukka sai sairauskohtauksen ja määräsi palvelijansa saattamaan tämän vaunusta. Maria Pavlovna tajusi voivansa jäädä yksin tyhjälle laiturille ja alkoi huutaa: ”Isä, se olen minä!” Hämmästyneet adjutantit päästivät pilailijan ja kuningas purskahti nauruun.
    Se ei ollut Venäjän tsaarin parikymppisen serkun ainoa kepponen. Kerran hän kutsui appensa ajelulle kaksipyöräisillä kärryillään. Hevosia jumaloiva suuriruhtinatar oli vähän aikaisemmin hankkinut amerikkalaisen ravihevosen, joka oli nopea mutta jonka luonne ei sopinut kaupunkiajeluun. Kuningas ei tiennyt mitään näistä ”pienistä yksityiskohdista” ja suostui. He lähtivät ajelulle, mutta hevonen pillastui pääkadulla hämmentyneiden ohikulkijoiden silmien edessä. Majesteetillisen ulkonäkönsä menettänyt kuningas ja hänen miniänsä joutuivat kaikin voimin kiskomaan ohjaksista yrittäessään pysäyttää hevosen.
    Kuningas ei kuitenkaan sydämistynyt etiketin rikkoneeseen venäläiseen ruhtinattareen. Maria Pavlovnan omien sanojen mukaan he pysyivät hyvinä ystävinä koko elämänsä. Hän jopa kutsui kuningasta isäksi ja tämä piti häntä tyttärenään. Kun suuriruhtinatar joutui taloudellisiin vaikeuksiin Venäjän vallankumouksen jälkeen, Ruotsin hovi tarjosi hänelle apuaan.
    Suuriruhtinatar Maria Pavlovna sai hullutustensa vuoksi villikon maineen. Kun hän kävi tapaamassa isäänsä tämän uudessa talossa Boulognen kaupungissa Ranskassa, tämä keskusteli vakavasti tyttärensä kanssa maailmalle levinneistä juoruista.
    Toukokuussa 1909 Ruotsin kuningasperheessä sattui iloinen tapahtuma: suuriruhtinatar Maria Pavlovnalle ja prinssi Wilhelmille syntyi poika, joka sai nimekseen Lennart. Vuosisataisten perinteiden mukaan lapsen syntymää juhlistettiin arvokkailla seremonioilla. Kustannusyhtiö Norstedt & Söners julkaisi tapauksen kunniaksi jopa lastenkirjan, Prins Lennarts ABC-Bok (Prinssi Lennartin aapinen).
    Kun Maria Pavlovnan kaksikymmenvuotispäivää juhlittiin keväällä 1910, kaikki vieraat saivat muistoksi juhlasta Nizzasta tuodun hienon kukkakimpun.
    Lapsen syntymästä ja monilukuisista hovin juhlista huolimatta Maria Pavlovna ikävöi jatkuvasti Venäjälle. Hän yritti paneutua taloudenhoitoon, hankki itselleen ystäviä, aloitti uudelleen taideopinnot ja meni opiskelemaan Tukholman taideteolliseen kouluun. Kuninkaan nuorempi veli Eugen, joka oli taiteilija itsekin, tuki hänen pyrkimyksiään.
 
          
 
    Aviopuolisot eivät viettäneet juuri lainkaan aikaa yhdessä. Wilhelm palveli Ruotsin laivastossa ja purjehti pitkiä aikoja merellä. Maria Pavlovna puolestaan kävi oppitunneilla, ratsastamassa ja opiskeli laulua. Puolisoiden luonteiden erilaisuus tuli entistä selvemmin esiin. Harmonian syntymistä ei auttanut sekään, että Wilhelmin taloudellinen tilanne oli häiden jälkeen heikompi kuin hänen vaimonsa. Perheen linna oli rakennettu vaimon myötäjäisrahoilla ja hänen tuli avioliittosopimuksen mukaan vastata perheen talousmenoista. Lisäksi hoviväki kutsui kuningattaren vaatimuksesta Maria Pavlovnaa hänen keisarilliseksi ylhäisyydekseen, mutta Wilhelmiä hänen kuninkaalliseksi korkeudekseen muistuttaen häntä jatkuvasti siitä, että hän oli mennyt naimisiin Euroopan mahtavimman hallitsijasuvun edustajan kanssa.
    Kuningas huomasi nuorenparin välien viileyden ja järjesti heille ”toisen kuherruskuukauden” eli matkan Siamiin, mikä johtikin toivottuun tulokseen.   
    Vuonna 1913 Maria Pavlovna oli yhdessä nelivuotiaan Lennartin kanssa Moskovassa Romanovien 300-vuotisen hallituskauden kunniaksi järjestetyissä juhlissa. Läsnäolijoiden kertomusten mukaan suuriruhtinatar oli vaikuttanut juhlissa eläväiseltä ja onnelliselta eikä hän olisi halunnut palata juhlien jälkeen enää takaisin Ruotsiin. Myös kuningatar Viktoria oli huolestunut nuorta paria koskevista juoruista. Maria Pavlovnan muistelmien mukaan kuningattaren henkilääkäri tohtori M. (myöhemmin ilmestyneessä kirjassa mainitaan hänen koko nimensä, Axel Munthe) alkoi väittää äksyilevälle miniälle tämän kärsivän munuaisvaivoista ja voivan ylipäätään huonosti. Lääkärin mukaan hänen vointinsa oli niin huono, että hänen ei sopinut missään tapauksessa viettää talvea kylmässä pääkaupungissa. Omituista kyllä, Maria Pavlovna tunsi voivansa erinomaisesti Tukholmaan paluunsa jälkeen: hän pelasi jääpalloa ja ratsasti, eikä tiennyt mitään ”huonovointisuudestaan”. Kun suuriruhtinattarelle sitten ilmoitettiin, että hänen piti terveydentilansa vuoksi viettää puoli vuotta kuningattaren seurassa Caprin saarella Italiassa, muodollisesti edelleen naimisissa mutta kaukana kotoa ja erossa miehestään ja pojastaan, hän aavisti joutuvansa ansaan ja päätti lähteä Ruotsista ainiaaksi.
    Kahden hallitsijasuvun jälkeläisten avioliitto ei ollut onnellinen hovien yrityksistä huolimatta ja se purettiin vuoden 1913 lopussa. Asiasta kerrottiin ensin Ruotsissa ja vasta sen jälkeen Venäjällä. Venäläiset diplomaatit ovat sittemmin kertoneet, että tohtori Munthella oli epäilyttävä maine. Kuultuaan Maria Pavlovnan surullisesta kohtalosta keisari antoi käskyn mitätöidä serkkunsa avioliitto. Avioerosta ei kuitenkaan seurannut rangaistusta eikä moitteita, ei edes Ella-tädiltä, joka oli huomannut jotain omituista tohtori Munthen vieraillessa Moskovassa keskustelemassa Marian Pavlovnan tulevaisuudesta. Karkulaista ilahdutti myös tieto siitä, että hänen isänsä oli lopultakin saanut luvan palata perheensä kanssa takaisin Venäjälle. He muuttivat onnellisina uuteen taloonsa Tsarskoje Seloon.
    Pikku-Lennart jäi Ruotsiin isänsä luo ja häntä yli kaiken rakastavan isoäidin holhoukseen. Vaikka Maria Pavlovna oli nuori ja täydellisen kokematon käytännön asioissa, hän huolehti poikansa aineellisesta hyvinvoinnista ja siirsi ennen Ruotsista lähtöään suuren osan omaisuudestaan pojalleen. Rahat siirrettiin Ruotsiin juuri ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Myös Villa Oakhillin suuriruhtinatar jätti pojalleen. Myöhemmin häntä syytettiin siitä, että hän oli luopunut liian helposti pienestä pojastaan. Ikään kuin puolustaakseen itseään Maria Pavlovna kirjoitti muistelmissaan toivoneensa voivansa tavata Lennartin hyvinkin pian.
    Palattuaan kotimaahansa Maria Pavlovna työskenteli ensimmäisen sodan aikana vapaaehtoisena kenttäsairaalassa ja sai raskaasta työstään palkinnoksi Yrjön ristin. Hän meni naimisiin ruhtinas Sergei Putjatinin kanssa ja sai tämän kanssa pojan. Poika kastettiin hallitsijasuvun kunniaksi Romaniksi, mutta hän kuoli vuoden kuluttua. Vallankumouksen aikana Maria Pavlovna joutui kestämään monia kohtalon iskuja: hänen isänsä ammuttiin Pietari-Paavalin linnoituksessa, hänen tätinsä, suuriruhtinatar Jelizaveta Fjodorovna ja velipuolensa Volodja heitettiin elävinä vanhaan kaivokseen Alapajevskissa ja koko tsaariperhe ja monet muut sukulaiset ja hyvät tuttavat menettivät henkensä.
    Kohtalon käänteet ovat kuitenkin joskus kummallisia. Maria Pavlovnan veli Dmitri toivoi vilpittömästi voivansa pelastaa Venäjän monarkian ja yritti yhdessä ruhtinas Feliks Jusupovin kanssa murhata merkittävään asemaan tsaari Nikolai II:n hovissa nousseen Grigori Rasputinin. Hän sai siitä rangaistuksen, joka pelasti hänen henkensä. Tsaari Nikolai II ei antanut entiselle suosikilleen anteeksi salaliittoon osallistumista vaan lähetti tämän Persian rintamalle. Väliaikainen hallitus ilmoitti vallankumouksen jälkeen, että Dmitrin karkotus on päättynyt ja hänen sallitaan palata Petrogradiin, nykyiseen Pietariin. Tämä tapahtui vain hieman ennen koko tsaariperheen ja heidän läheisten sukulaistensa, muun muassa suuriruhtinaiden murhaa. Dmitri kuitenkin kieltäytyi palaamasta vedoten siihen, että ”keisari karkotti minut, ja minä täytän hallitsijani tahdon, vaikka hän ei olisikaan enää vallassa.” Sen jälkeen kun bolševistiset aatteet olivat levinneet hänen kaukaiseen asemapaikkaansa saakka, Dmitrin oli kuitenkin pakko lähteä ensin armeijasta ja sen jälkeen Venäjältä.
    Maria Pavlovna onnistui pakenemaan yhdessä miehensä kanssa vallankumouksen jaloista Romaniaan, jonne maan kuningatar antoi heidän jäädä hallituksen vastustuksesta huolimatta. Sieltä he siirtyivät sittemmin Ranskan kautta Lontooseen. Hieman myöhemmin heidän seuraansa liittyi myös Maria Pavlovnan veli Dmitri. Elämä Englannissa oli tukahduttavaa. Maria Pavlovna ikävystyi toimettomuuden vuoksi eikä osannut ryhtyä mihinkään. Ikävät ajatukset valtasivat hänen mielensä: ”Ymmärsin silloin”, hän kirjoitti muistelmissaan, ”että meistä ei ollut hyötyä kenellekään, me emme olleet enää kenellekään vaarallisia ja meidän kohtalomme oli vain ja ainoastaan meidän ongelmamme. Venäjän, suuren ja mahtavan suurvallan varaan ei voinut laskea enää mitään, se oli poissa pelistä eikä kukaan ottanut sitä vakavasti. Yhteiset ponnistukset ja uhrit oli unohdettu. Karkotus, johon me olimme joutuneet, oli historian kannalta täysin luonnollinen. Me olimme jäänteitä menneisyydestä, kadotettuja. Maailma ei tarvinnut uutta bysanttilaista keisarikuntaa eikä sen rappeutunut ideologiaa...”
    Tuhansien maanmiestensä tavoin myös suuriruhtinatar Maria Pavlovna törmäsi ulkomaille jouduttuaan elämän arkisiin ongelmiin. Omaisuus ja säästöt olivat jääneet Venäjälle ja korut, jotka hän oli onnistunut lähettämään salaa Ruotsiin ja saamaan ne takaisin maanpakoon jouduttuaan, hupenivat nopeasti. Siinä vaiheessa hän muisti aiemmat käsityöopintonsa ja alkoi neuloa villapuseroita, joita myytiin pienessä lontoolaisessa kaupassa. Käsitöistä saadut tulot olivat kuitenkin niin pieniä, että hän mietti jatkuvasti jotain suurempaa liiketoimintaa.
    Maria Pavlovna lähti yhdessä miehensä ja veljensä kanssa takaisin Pariisiin, jossa hän tutustui vielä nuoreen mutta jo menestystä saavuttaneeseen muotisuunnittelijaan Coco Chaneliin. Myös hänen veljensä Dmitri ystävystyi Cocon kanssa ja sai ranskalaisen muotisuunnittelun nousevan tähden innostumaan venäläisestä tyylistä. Kerran Maria Pavlovna istui Chanelin ateljeessa ja seurasi tämän kiivasta neuvottelua ranskalaisen koruompelijan kanssa tuotteen hinnasta. Yllättäen suuriruhtinatar tarjoutui tekemään Cocon luomuksiin samanlaisia koruompeleita koneellisesti ja alhaisemmalla hinnalla! Muotisuunnittelija hämmästyi mutta suostui ehdotukseen, ja yhteistyö alkoi. Ensimmäiset koruompeleet suuriruhtinatar teki itse, mutta perusti sitten pienen ateljeen ja otti sinne töihin nuoria venäläistyttöjä. Maria Pavlovna työskenteli itsekin uupumukseen saakka ja heittäytyi aina välillä lattialle heitetyn turkin päälle nukkuakseen hetken. Koruompeleista tuli suosittuja, ja vanhojen valokuvien perusteella voi sanoa että ne olivat satumaisen kauniita. Tuotteilla oli kysyntää, ja Maria Pavlovna perusti ateljeen jonka nimeksi tuli Kitmir. Siinä vaiheessa hänelle oli todella hyötyä Tukholman taideteollisuuskoulussa saamistaan opeista! Yrityksen kukoistuksen aikoihin hänen alaisuudessaan työskenteli yli viisikymmentä ompelijaa sekä monta suunnittelijaa ja teknikkoa. Kitmirin töitä esiteltiin Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1925 tunnetuimpien pariisilaisten koruompelijoiden töiden rinnalla ja ne palkittiin kultamitalilla ja kunniakirjalla.
 
    
 
    Maria Pavlovna halusi tehdä yhteistyötä myös muiden muotisuunnittelijoiden kanssa, mutta Coco Channel tiesi oman arvonsa eikä sallinut kilpailua. Se aiheutti suhteiden viilenemisen, joka johti sittemmin suuriruhtinattaren ja muotisuunnittelijan välien katkeamiseen. Kun koruompeleet menivät muodista, alkoivat taloudelliset vaikeudet, joista Kitmirin omistaja ei selvinnyt. Taloudellisten vaikeuksien lisäksi myös perheessä syntyi kriisi puolisoiden erilaisen maailmankatsomuksen vuoksi. Perheen lopulliseen hajoamiseen johti se, että Maria Pavlovnan aviomies Sergei Putjatin siirsi perheen elatuksesta huolehtimisen kokonaan vaimonsa vastuulle ja piti itse maanpakoa pitkittyneenä lomana.
    Kun liiketoiminnan jatkaminen osoittautui Pariisissa mahdottomaksi, Maria Pavlovna muutti New Yorkiin mukanaan 300 dollaria ”velkoja lukuun ottamatta”, kuten hän myöhemmin tunnusti. Hän asui Amerikassa 12 vuotta, julkaisi siellä kaksi muistelmateosta, jotka osoittautuivat suureksi menestykseksi, ja työskenteli muotihuoneen konsulttina ja toimittajana suuressa kustannusyhtiössä. Hän harrasti myös valokuvausta. Maria Pavlovna onnistui hankkimaan New Yorkista isälleen aikoinaan kuuluneita kirjoja ja lahjoitti ne muiden kirjojensa ohella Tukholman yliopiston slaavilaisten kielten tiedekunnan kirjastolle. Nykyisin ne ovat Bernadotten kirjastossa Tukholman kuninkaanlinnassa.
    Kun Yhdysvallat tunnusti Neuvostoliiton, suuriruhtinatar Maria Pavlovna muutti Buenos Airesiin mutta palasi toisen maailmansodan jälkeen takaisin Eurooppaan. Hän tapasi usein poikansa, joka osoittautui samanlaiseksi hallitsijasuvun perinteiden kaatajaksi kuin isoisänsä ja äitinsäkin. Sotilasuran sijasta Lennart päätti 22-vuotiaana alkaa tutkijaksi ja mennä naimisiin tavallisen perheen tyttären kanssa. Hän kieltäytyi kruunusta ja menetti arvonimensä, joten häntä alettiin kutsua yksinkertaisesti herra Lennart Bernadotteksi. Vuonna 1932 hän sai isoäidiltään, Ruotsin kuningatar Viktorialta perinnöksi Mainaun saaren Bodenjärveltä Saksasta ja muutti perheineen sinne. Toisen maailmansodan aikana Lennart muutti poliittisista syistä takaisin Ruotsiin ja toimi siellä kuvaajana ja myöhemmin elokuvien tuottajana sekä Ruotsin johtavan elokuvalehden päätoimittajana. Sodan jälkeen hän palasi kuitenkin saarelleen ja alkoi kehittää sen vanhaa lomakeskusta. Hän sai vuonna 1951 uudelleen arvonimen; tällä kertaa hänet nimitettiin Wisborgin kreiviksi. Hänestä tuli kuuluisa valokuvaaja ja hän sai yhteensä yhdeksän lasta kahdesta avioliitostaan. Lennart vieraili myös Venäjällä, missä hän järjesti suuren suosion saavuttaneen valokuvanäyttelyn ja jopa kuvautti itsensä Talvipalatsin portailla, jotka hän muisti lapsuudestaan.
    Maria Pavlovna kuoli vuonna 1958 ja hänet on haudattu Mainaun kirkon kryptaan. Näin Lennart toteutti äitinsä viimeisen tahdon tulla haudatuksi veljensä Dmitrin viereen. Tämän tuhka oli tuotu Maria Pavlovnan pyynnöstä Davosista Mainauhun jo aikaisemmin. Lennart totesi joskus surullisesti: ”Dmitri oli äidin elämässä ainoa ihminen, jota hän rakasti oikeasti”.
    Myös kreivi Lennart Bernadotte, Venäjän tsaarin ja Ruotsin hallitsijasuvun perustaneen Napoleonin armeijan marsalkan Bernadotten jälkeläinen, on haudattu äitinsä ja setänsä viereen. Hän kuoli 95-vuotiaana vuonna 2004 ja jätti jälkeensä perhedynastian ja kukoistavan puistosaaren, jossa käy joka vuosi noin 1,7 miljoonaa matkailijaa. Huhujen mukaan paikalliset oppaat kertovat mielellään tarinaa siitä, kuinka yksi kreivin tyttäristä meni naimisiin nuohoojan kanssa, ja häihin kutsuttiin 150 tämän ammatin edustajaa. Historia selvästi jatkuu!