Götan kanava –
Ruotsin ”suurin ihme”
 
Päätin viettää muutaman päivän Motalassa.
Aluetta, jonka läpi matkustin tänne,
voi kutsua Göteborgin kanavan puutarhaksi.
Se tämä on ihmeellinen yhdistelmä
ruotsalaista ja tanskalaista luontoa:
ihmeellisiä pyökkimetsiä, järviä, kallioita
ja vesiputouksia.
 
Hans Cristian Andersen, Elämäni tositarina, 1855

 

Götan kanava kulkee Etelä-Ruotsin läpi itärannikon Söderköpingistä Tukholman eteläpuolelta suurelle Vänern-järvelle ja päättyy Sjötorpan kaupunkiin. 175-vuotisjuhliaan vuonna 2007 viettänyt kanava valittiin vuosisadan vaihteessa Ruotsissa vuosituhannen rakennustyöksi. Sen pituus on 190 kilometriä, josta kaivettua kanavaa on 87 kilometriä. Osan matkasta kanava kulkee jokea ja kahdeksaa järveä pitkin. Kanavassa on peräti 58 sulkua, ja se nousee 91 metriä meren pinnan yläpuolelle.

        

Kun vuoden 2006 lopussa julistettiin kilpailu maailman uudesta seitsemästä ihmeestä, ruotsalaiset äänestivät omassa ennakkoäänestyksessään Götan kanavan ensimmäiselle sijalle. Vaikka kanava ei päässytkään seitsemän voittajan joukkoon, tappio ei ole vähentänyt sen suosiota.
    Jopa kaikkein sateisimpina kesinä Götan kanavalla matkailee suuri joukko kuningaskuntaan saapuneita matkailijoita, sillä kanavalla ja sen ympäristössä käy vuosittain yli 2,5 miljoonaa matkailijaa. Ruotsalaiset ovat ylpeitä kanavastaan, ja väittävät leikillään, että kanavareitin valinneet matkailijat pääsevät hyvään seuraan – satusetien, kuninkaiden ja miljardöörien joukkoon. Satusedällä he tarkoittavat H.C. Andersenia, joka vietti kesän 1837 matkailemalla Ruotsissa vieden sieltä mukanaan ”mitä miellyttävimpiä muistoja”. Myöhemmin hän kirjoitti aiheesta runollisia kertomuksia.
    Götan kanavaa ei pysty matkaamaan päästä päähän päivässä tai kahdessa, vaan koko kanavan pituinen risteily kestää 4–6 päivää. Matka maksaa noin 2 000 euroa henkilöltä, joten vain harvat voivat ylpeillä purjehtineensa koko kanavan läpi. Matkoja tilaavat enimmäkseen suuryritykset, jotka haluavat yhdistää miellyttävän terveelliseen: työkokous vaihtuu lepoon ja lepo työhön. Tosin työkään ei taida olla kovin raskasta.

        

     Veneilijät voivat mennä viehättävien sulkujen läpi myös omalla moottori tai purjeveneellään sillä edellytyksellä, että sen pituus on korkeintaan 30 metriä ja leveys korkeintaan seitsemän metriä.

    Lyhyemmät kanavaristeilyt kestävät 2–3 päivää ja niitä on tarjolla monia erilaisia: risteily klassisella kanavalaivalla, nykyaikaisella moottoriveneellä tai polkupyöräretki kanavan rantaa pitkin edullisine yöpymisineen. Ja osan pyöräilyreitistä voi kulkea erityisellä polkupyörälaivalla ja ihailla hitaasti ohi lipuvia kauniita maisemia.
    Toimittajaryhmämme ajoi autolla Motalaan, jonka historiallisen museon luona meitä odotti iloinen ja ruskettunut Anna Meyer, Götan kanavan kehittämispäällikkö.

     

Ajatus laivareitin rakentamisesta Ruotsin halki oli elänyt jo kauan. Jo kuningas Kustaa Vaasa laati suunnitelman kanavan rakentamisesta koko maan halki. Sen avulla haluttiin päästä eroon ensinnäkin hitaasta ja taloudellisesti raskaasta purjehduksesta Etelä-Ruotsin ympäri ja toiseksi korkeista tulleista, joita Tanska vaati oikeudesta purjehtia Juutinrauman läpi. Suunnitelma toteutui vasta kolmensadan vuoden kuluttua, kun energinen meriupseeri ja ministeri, kreivi Baltzar von Platen, jonka muotokuva on kunniapaikalla Motalan museossa, laati suunnitelmansa Götan kanavan rakentamisesta.
    Von Platenin suunnitelma pohjautui Götajokeen, joka yhdistää Vänern-järven ja Kattegatin salmen. Koska Götajoki ei sopinut laivareitiksi ja Ruotsin ylimystö tuomitsi suureen ääneen koko idean pitäen kanavan rakentamista liian vaikeana ja ennen kaikkea liian kalliina, aikalaisten negatiivisia lausuntoja oli alussa enemmän kuin riittävästi.
    Ruotsalainen valtiomies, jonka vaaleissa silmissä oli suora katse ja jonka luja leuka kertoi kantajansa itsepintaisesta luonteesta, ei niin vain luovuttanut. Hän kuului korkeiden valtiomiesten ryhmään, joka nosti Ruotsin uuteen kehitysvaiheeseen ja valitsi uuden kuninkaan vuonna 1809. Von Platen oli mukana laatimassa Ruotsin ja Norjan valtioliittoa ja vaikutti Ruotsin teollistumiseen sekä maan puolustusjärjestelmän uudistamiseen. Hän rakensi Trollhättenin kanavan avaten näin laivareitin Göteborgista Vänern-järvelle. Yhdessä ystävänsä ja tunnetun englantilaisen kanavarakentajan Thomas Telfordin kanssa hän laati sen jälkeen tarkat laskelmat uuteen rakennushankkeeseen, ja Ruotsin eduskunta hyväksyi suurella äänten enemmistöllä von Platenin suunnitelman rakentaa Götan kanava.
    Kanavan rakennustyöt alkoivat vuonna 1810, pian sen jälkeen kun Ruotsin ja Venäjän viimeinen sota oli päättynyt. Sodan lopputulos toi Venäjälle Suomen ja Ruotsi menetti lähes puolet alueestaan vaikka oli hallinnut Suomea lähes 700 vuoden ajan. Siksi kanava oli Baltzar von Platenin mielestä tärkeä myös maan turvallisuuden kannalta. Kun Suomi oli kuulunut Ruotsille, Tukholma oli sijainnut valtakunnan keskellä, mutta nyt se joutui sen reunalle, mikä teki sen alttiimmaksi vihollisen hyökkäyksille.
    Jos itäisen naapurin kanssa syttyisi sota, maan kultavarannot ja koko virkamieskunta kuninkaan johdolla evakuoitaisiin pääkaupungista vesiteitä pitkin sitä varten rakennettuun Karlsborgin linnoitukseen. Tosin siihen ei jouduttu turvautumaan – luojan kiitos! – koko sen olemassaolon aikana eikä se joutunut kertaakaan taisteluun, koska Ruotsin kuninkaaksi kutsuttu Napoleonin armeijan marsalkka Jean-Baptiste Bernadotte katsoi parhaaksi lopettaa sotimisen Venäjän kanssa. Hänen seuraajansa jatkoivat samaa politiikkaa, joten koko 1800-luvun Götan kanavaa käytettiin vain tavaroiden ja matkustajien kuljettamiseen.
    Götan kanavan rakennustyöt kestivät 22 vuotta eli vuodesta 1810 vuoteen 1832.

     

    Suurin osa niistä tehtiin käsityönä. Työvälineinä käytettiin tavallisia puisia lapioita, joiden reuna oli vahvistettu raudalla. Työmaalla oli töissä 58 000 sotilasta, jotka kaivoivat neljän miljoonaan kaksitoistatuntisen työpäivän aikana kahdeksan miljoonaa kuutioita maata. Monessa paikassa kolme metriä syvä uoma piti kaivaa kovaan kallioon, vaikka suunnittelijat käyttivät hyväkseen kaikkia jo olemassa olevia vesistöjä. Valtava rakennustyö saatiin päätökseen Baltzar von Platenin rautaisen tahdon ansiosta. Hän kuoli kolme vuotta ennen töiden päättymistä ehtimättä nähdä elämänsä tarkoitukseksi nousseen kanavan avajaisia.

       

    Uusi väylä yhdisti 1800-luvun puolivälissä Ruotsin kaksi suurinta kaupunkia, Tukholman ja Göteborgin toisiinsa ja tuli maksamaan valtiolle yhdeksän miljoonaa kruunua. Nykyrahassa se tekisi 13,5 miljardia kruunua tai puolitoista miljardia euroa.

     
 
    Me nousimme Annan kanssa Motalan viehättävässä satamassa pieneen laivaan ja lähdimme kohti Borenshultia, joka on viisitoista metriä alempana ja kuuden sulun takana. Kanava on avoinna toukokuun alusta syyskuun loppuun. Kanavamatkasta jää unohtumattomia muistoja: kapeana kiemurteleva loistava nauha kulkee idyllisten maisemien halki ohi viehättävien pikkukaupunkien, jotka tuovat mieleen Andersenin sadut. Kanava on kapea, samoin sitä pitkin kulkevat alukset, sillä ranta on kirjaimellisesti käden ulottuvilla. Veden pinta on aivan maanpinna tasolla, mistä syntyy sellainen harhakuva, että kapteeni voisi yksinkertaisesti vain kääntää ruoria ja alus jatkaisi kiltisti kohti rannan läheisyydessä sijaitsevia korjaamoita, huolellisesti korjattuja vanhoja taloja, kukkivia puutarhoja ja lehtoja. Lähes koko kanavan pituudelta sitä seuraa tie, jota pitkin kulkivat vetojuhdat, hevoset, härät ja lehmät, jotka aikaisemmin vetivät proomuja. Nykyisin se on pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden käytössä.

Anna Meyer kertoi meille hymyillen, että kanavan läpi purjehti vuonna 2007 ensimmäinen Venäjän lipun alla kulkeva alus. Se oli historiallinen tapahtuma, sillä risteilyaluksemme kapteenin mukaan kanava suunniteltiin aikoinaan niin kapeaksi, että venäläiset sotalaivat eivät mahdu siihen!

       
 
    Götan kanavalla käy paljon matkailijoita USA:sta, Euroopasta ja jopa Brasiliasta ja Australiasta. Heille on kanavan varrelle suunniteltu lukuisia mieleenpainuvia kesäisiä huvituksia: golfkenttiä, konsertteja, tutustumiskäyntejä, uimista ”juomavedessä”, kuten Anna totesi nauraen, kanootteja, veneitä ja kalastusta sekä rapujen pyyntiä. Matkailijoille on tarjolla myös ohjelmapaketteja, joihin kuuluu hotellimajoitus, rapujen pyynti omin käsin ja sen jälkeen iloiset rapujuhlat kaikkine siihen kuuluvine värikkäine tarvikkeineen.
    Miten viisaasti ruotsalaisen kirjailijan Astrid Lindgrenin kirjojen sankari Katto-Kassinen sanoikaan, että rauhallisuus ennen kaikkea! Tämä yksinkertainen elämänohje sopii täsmälleen meitä ympäröivään kirkkaaseen ja aurinkoisen kesäpäivään, kun kanavaa pitkin matkaajat etenevät pienen matkan ja pysähtyvät sitten kodikkaaseen hotelliin jatkaakseen matkaansa seuraavana päivänä.

     

    Niinpä meidänkin ryhmämme jäi yöksi viehättävään vanhaan hotelliin, joka toimi 1800-luvulla rakennetussa huvilassa. Sen nimi oli yksinkertaisesti Kanalhotellet, Kanavahotelli, mutta se sijaitsi paikassa, missä kanava laskee Vättern-järveen. Rannalle oli rakennettu kauniita villoja, jotka heijastuivat tyyneen veteen laiturissa seisovien purje- ja moottoriveneiden keskelle.
    Ja pienen, kodikkaan ja tavattoman siistin, vanhoilla huonekaluilla sisustetun ravintolan terassilla oli miellyttävä istuskella nauttien erinomaisen keittiön antimista ja moitteettomasta tarjoilusta, keskustella kaikessa rauhassa elämästä ja nauttia tästä rauhallisesta pikkukaupunkielämästä…
 
          
      Irina Dergacheva ja Natalia Erchova                                                                                                               Alexandre Erchov ja Mihail Bousniuk
   
    Motalan ympäristössä on monia mielenkiintoisia nähtävyyksiä. Me kävimme Vadstenan pikkukaupungissa katsomassa sen mahtavaa linnaa ja Pyhän Birgitan luostaria. Sen jälkeen me kiersimme Vättern-järven eteläpuolelle päästäksemme Karlsborgin linnaan, jossa jouduimme yllättäen mukaan interaktiiviselle kierrokselle.
 
       

    Se alkoi viattomalta vaikuttavalta lyhyellä elokuvalla, joka kertoi linnan elämästä 175 vuotta sitten. Mutta kesken kaiken energinen oppaamme, entinen sotilas, juoksi pienelle sisäpihalle, tarttui aseeseen ja ampui jonnekin korkeuksiin. Linnoituksen katolta putosi hyvin luonnolliselta kuulostavan kovaäänisen vaikerruksen kera ”haavoittunut sotilas”, joka oli pukeutunut 1800-luvun asepukuun. ”Seuratkaa minua!” opas komensi kuuluvalla äänellä ja me syöksyimme hänen perässään suojaan vaistomaisesti kyyristyen tykkien jylistessä. Korvia huumaavien räjähdysten säestyksellä me uljaat venäläiset toimittajat kömmimme linnan loputtomilta tuntuvia käytäviä linnaa puolustavien urheiden sotilaiden keskellä, kuulimme ruotsalaisten upseereiden keskustelun ja näimme kuningaskunnan ”kultavarannon”. Eräs yksityiskohta meitä hämmästytti hieman: venäläisten hyökkäystä odottaneet ruotsalaiset upseerit asuivat perheineen kolmen huoneen asunnoissa linnoituksen sisällä. Yksi huone oli varattu kokonaan tykille, jonka piippu oli ampuma-aukossa. Upseerin vaimon tehtävänä oli pitää julma ase puhtaana ja taistelukunnossa. Armeijan varustelusta vastaavat ajattelivat varmaan, että naisille uskaltaa luottaa tykin huollon, kun he kerran hallitsevat veisten, liemikauhan ja liedenkin käytön.

       

    Arkistojen mukaan Götan kanavan rakennustöissä oli ruotsalaisten sotilaiden lisäksi myös venäläisiä sotavankeja. Tosin heitä oli verrattain vähän, kuten ruotsalaiset historioitsijat erityisesti korostavat. Meitä varten arkistosta etsittiin noiden sotavankien luettelo, joka oli laadittu 29. toukokuuta 1813. Siinä oli 164 nimeä: Kortšakov, Fedorov, Kondratjev, Melnikov, Kuzmin… Motalan museossa, jossa voi tutustua kanavan rakennuksen tekniikkaan, oli muuten yksi erityinen näyttelyesine: pieni astia, jossa oli punertavaa jauhetta ja sen päällä teksti russki stroitelnyi rastvor (venäläistä laastia).

         
 
    Asiantuntijoiden mukaan laastin koostumus oli erilainen ruotsalaisilla ja venäläisillä rakennusmiehillä. Kalkkia ja hiekkaa oli kummassakin, mutta venäläiset lisäsivät siihen ”salaisen aseensa” eli liuskekiveä, joka antoi laastille sen ominaissävyn.
    Meidän oli vaikea löytää vastaus kysymykseen, jäikö Ruotsiin paljon venäläisiä sotilaista ja juurtuivatko he tänne. Historioitsijat puhuvat yleensä vaikeasti lausuttavista venäläisistä sukunimistä, jotka ruotsalaistuivat vuosien myötä, joten heidän kohtalonsa selvittäminen ei ole helppoa.
    Meidät vastaanottaneet ruotsalaiset olivat valmistautuneet perusteellisesti – kuten kuningaskunnassa on tapana – venäläisten toimittajien tuloon. Anna Meyer näytti meille sukunsa historiaa tutkineelta Gerd Johanssonilta saamansa kirjeen. Sukututkimuksen mukaan hän oli venäläisen sotilaan Grigori Ištševin jälkeläinen. Venäläinen esi-isä oli syntynyt vuonna 1797, hän oli ollut 172 senttimetriä ja hän oli mennyt naimisiin ruotsalaisen naisen kanssa. Avioliitosta oli syntynyt kaksi poikaa, joista toisesta tuli myöhemmin räätäli. Kirjeessään Gerd kertoo perineensä esi-isältään ”venäläisen nenän”. Hän kertoi myös keskustelleensa joskus aikoinaan erään ruotsalaisnaisen kanssa, joka oli väittänyt, että hänen sukunsa erityiset ”venäläiset poskipäät” olivat peräisin Götan kanavan rakentajalta.
    Anna oli alleviivannut yhden nimen listallaan, jonka hän oli laatinut kanavan rakennustöihin osallistuneista venäläisistä sotilaista: Ivan Jacoblov, joka oli syntynyt vuonna 1783. Meille kerrottiin, että etumiehenä toiminut Jacoblov oli erittäin pidetty venäläisten keskuudessa. Hän oli mennyt naimisiin ruotsalaisen Maija-Greta Andersdotterin kanssa ja muuttanut Halnan kylään. Matkamme järjestäjät olivat jopa suunnitelleet meille tutustumiskäynnin tuohon pieneen kylään, jotta me pääsisimme näkemään suurenmoisen kristalliskruunun, jonka tuo venäläinen oli lahjoittanut paikalliselle kirkolle. Kristallikruunu oli ollut ensin vanhassa kirkossa, mutta siirretty varovasti uuteen kirkkoon sen jälkeen kun vanha oli suljettu. Siellä se roikkuu yhä edelleen.

        

    Sen lisäksi kylässä on valtavan kokoinen vanha tammi, jota paikalliset asukkaat kutsuvat venäläiseksi, koska se on heidän tietääkseen Ivan Jacoblovin istuttama. Tosin tammi näyttäisi olevan ainakin kolmesataavuotias, mutta siitä huolimatta paikallinen legenda on sellainen. Kukaan ei voi sanoa varmasti, kuka sen loppujen lopuksi istutti. Mutta mahtavan puun vieressä on yhä edelleen vanhan talon rauniot, vanhoja sireenipensaita ja hedelmäpuita, paikallisten mukaan ”tuon venäläisen talon paikka”.

       

    Halnan kylä huolellisesti ajettuine nurmikoineen, siisteine taloineen, kirkkoineen, joka on tietysti erinomaisessa kunnossa, ja kaupunkilaisittain asfaltoituine teineen on jo sinällään mielenkiintoinen tutustumiskohde. Kylässä on vain 200 asukasta, mutta he ovat onnistuneet virittämään sinne matkailupalveluja ja vireän kulttuurielämän. Aikoinaan Halnassa oli vanhainkoti, jolle ei kuitenkaan ollut käyttöä. Kylän yleiskokouksessa oli päätetty perustaa osakeyhtiö, joka muuttaisi vanhainkodin hotelliksi. Päätetty ja tehty, ja vielä kaiken lisäksi erittäin onnistuneesti. Hotelli saatiin toimimaan ja sinne pysähtyy yöksi tai kahdeksi automatkailijoita, pyöräilijöitä ja melojia. Hotellia mainostetaan koko alueen yhteismainoksilla, joten tieto siitä on levinnyt, varsinkin kun hinnat ovat enemmän kuin kohtuulliset. Kylässä järjestetään myös laulufestivaali, johon tulee osanottajia laajalta alueelta.
    Meidät vastaanotti hotellissa Iréne ja Anders Öberg, jotka tarjosivat meille tyypillistä maalaisruokaa: keitettyjä perunoita voin ja tillin kera, tavattoman maukasta paikallista kinkkua ja jälkiruoaksi Andersin isoäidin reseptin mukaan valmistettua omenapiirakkaa kermavaahdon ja aina herkullisen ruotsalaisen kahvin kera. Kun hyvästelimme isännät ja lähdimme ulos, meitä odotti vielä yksi liikuttava yksityiskohta: hotellin portin pielessä liehui kaksi lippua. Toinen oli tietenkin Ruotsin, mutta toinen uutuuttaan hohtava Venäjän lippu! Mistä tähän pienenpieneen kylään, josta kaikki ruotsalaisetkaan eivät ole varmaan koskaan kuulleet, oli tullut meidän ”trikolorimme”?

     

    Andersin mukaan joku paikallinen oli käynyt Venäjällä ja tuonut sieltä muistoksi tuon lipun. Nyt sille sitten tuli käyttöä.