Uskokaa tai älkää...
 
– Mutta, herra Ledru sanoi luottavaisen tutkijan arkuudella,
– käyhän aina joskus niin, että ongelmat jättävät jälkensä ja
ennustukset käyvät toteen. Miten te selitätte sen, että kummituksen
iskut jättävät mustelmat niiden kohteeksi joutuneeseen?
Miten te selitätte sen, että kummitus ennustaa tulevaisuuden
kymmenen, kahdenkymmenen tai jopa kolmenkymmenen
vuoden päähän? Tai pystyy kertomaan sellaista, mitä ei ole
olemassa tai ennustamaan mitä tulee tapahtumaan?
– Te tarkoitatte varmaan Ruotsin kuninkaan enneunta, sanoi
tohtori.
– En, puhun nyt siitä enneunesta, jonka näin itse.

Alexandre Dumas, Basilique Saint-Denis (Saint-Denis’n katedraali)

 

Kun Irina kertoi tekevänsä dokumenttielokuvan enneunista, koko työryhmämme purskahti iloiseen nauruun. Lopulta aina niin looginen ja käytännöllinen Natalia tiedusteli asiallisesti, mihin moisen aiheen valinta perustui. Irina selitti, että nuoriso ei ole nykyään kiinnostunut historiasta, mutta esimerkiksi fantasiakirjoilla on valtava kysyntä. Joten jos historiaa ja kulttuuria opetettaisiin viihteen keinoin, saataisiin samalla iskulla kymmenen tai jopa kaksikymmentä kärpästä! Sitä paitsi: olemmeko me tietoisia siitä, että kummitukset ovat erilaisia eri maissa ja jopa käyttäytyvät eri tavalla?
    Me tunnustimme rehellisesti, että emme olleet tulleet ajatelleeksi moista. Työskennellessämme Suomessa olimme kuitenkin huomanneet, että lastenkirjoissa, lehdissä, turisteille järjestetyissä ohjelmissa ja jopa mainoksissa puhutaan usein haamuista. Stockmannin tavaratalon seinään Helsingin keskustassa ilmestyy kaksi kertaa vuodessa valtava juliste. Siihen on kuvattu olento, joka muistuttaa pehmeine piirteineen ”maailman viehättävintä moottoroitua aavetta” eli Astrid Lindgrenin luomaa hahmoa, Katto-Kassista. Juliste on ilmoitus perinteisistä Hulluista Päivistä, suuresta alennusmyynnistä, jonne virtaa vääjäämättä koko Helsinki. Ja sen jälkeen lähes jokainen kaupungilla liikkuva kantaa kädessään valtavia keltaisia muovikasseja, joissa on suurisilmäisen veikeän aaveen kuvalla varustettu logo.
    Emme ole nähneet tutkimuksia siitä, uskovatko suomalaiset aaveisiin, mutta kävi ilmi, että Ruotsissa asiaa on tutkittu. Muutama vuosi sitten Uppsalan yliopiston tutkijat tekivät asiasta kyselyn ja saivat selville, että joka kuudes ruotsalainen uskoo henkiolentoihin ja aaveisiin ja joka seitsemäs on ollut itse kosketuksissa tuonpuoleisen kanssa. Vaikka Irinan mukaan kaikki hänen ruotsalaiset tuttavansa kieltävät ehdottomasti uskovansa aaveisiin, kun sitä heiltä kysytään. Edes oikeasti olemassa oleva Bo Karlsson ( Katto-Kassinen on ruotsiksi Bo Karlsson, suom. huom.) ei usko aaveisiin, vaikka asuukin melkein katolla, toisin sanoen kahdeksannessa eli ylimmässä kerroksessa samassa talossa kuin Irina. Heidän talonsa sijaitsee Tukholman Vasastanin kaupunginosassa, lähellä paikkaa, jossa oli Katto-Kassisen luojan, kirjailija Astrid Lindgrenin koti.
 
         
 
    Kaikkien tukholmalaisten vastaukset eivät ole kuitenkaan yhtä kategorisia. Kirjailija ja toimittaja Stig Linnel on kirjoittanut kirjan Stockholms spökhus och andra ruskiga ställen (Tukholman kummitustalo ja muita kummitusjuttuja) josta on otettu jo monta uusintapainosta. Hänen Tukholman esikaupungissa sijaitseva asuntonsa oli epätavallisen siisti ja valoisa ollakseen poikamiehen asunto ja sen seinillä ja pöydillä oli kokoelma leikkikummituksia.
Itse hän kertoi tarinansa äärettömän vakavana, tosin hänen huulilleen nousi aika ajoin hymynväre. Kirjansa esipuheessa hän väittää, että kummituksiin ei ole pakko uskoa saadakseen tyydytyksen hyvästä kummitusjutusta. Jokaisen jutun paikkansapitävyys on kiinni kertomistavasta: kummitusjuttuja ei saa kertoa vitsinä.
    Stig Linnel ilmoittelee Tukholman lehdissä kiertokäynneistä, joita hän järjestää Tukholman Vanhankaupungin ”kummituspaikkoihin”. Hänen omien havaintojensa mukaan niillä käy eniten keski-ikäisiä teknisen (!) koulutuksen saaneita naisia.
   – Tukholman saaristossa on paljon Pietari Suuren aikaisten venäläisten sotavankien haamuja, Stig kertoi. – Ruotsalainen sanonta ryssen kommer (venäläinen tulee) on peräisin juuri sieltä, saariston haamuista.
    Oikeudenmukaisuuden vuoksi on kuitenkin todettava, että kuuluisin ”venäläinen kummitus” ei elä suinkaan Tukholmassa vaan Helsingissä. Siitä meille kertoi Helsingin Aleksanterin teatterin johtaja Marianne Kajantie, kun Irina haastatteli häntä dokumenttiansa varten. Venäläinen eli Aleksanterin teatteri rakennettiin Helsingin Bulevardille vuonna 1876 ja se sai nimensä tsaari Aleksanteri II mukaan.

    

Kuvernöörin määräyksestä teatterin rakentamiseen käytettiin Ahvenmaalla sijaitsevan venäläisen Bomarsundin linnoituksen kiviä. Ahvenanmaa siirtyi vuonna 1809 yhdessä Suomen kanssa Venäjän hallintaan ja sinne alettiin 1832 rakentaa ”venäläistä Gibraltaria”. Englantilais-ranskalainen laivasto hyökkäsi kuitenkin Krimin sodan aikana vuonna 1854 linnoitukseen ja tuhosi sen. Pariisin rauhansopimuksessa sen rakentaminen uudelleen kiellettiin ja Ahvenmaa julistettiin demilitarisoiduksi vyöhykkeeksi. Linnoituksen massiiviset kivet tuotiin Helsinkiin ja niitä käytettiin Uspenskin katedraalin ja Aleksanterin teatterin rakentamiseen. Jonkin ajan kuluttua kävi ilmi, että kivien mukana Ahvenanmaalta oli tullut myös Bomarsundin linnoituksen puolustustaistelussa kuolleen nuoren venäläisen upseerin haamu.
    – Hän on tavattoman komea armeijan juhlaunivormuun pukeutunut nuori mies. Me kaikki pidämme hänestä kovasti, Marianne Kajantie kertoi puoliksi leikillään, puoliksi tosissaan. – Hän asuu tuolla katon rajassa ja seuraa sieltä kaikkia näytöksiä. Aina joskus hän tulee tavarahissillä alas, sillä sen seinällä on lappu, jossa kielletään ihmisten kuljettaminen. Luulen, että hän elää teatterissamme edelleenkin, sillä meillä esiintyy paljon venäläisiä taiteilijoita ja esimerkiksi Pietarin Mariinski-teatteri käy meillä usein vierailulla.
    Tukholman Skanstullin esikaupungin vanhassa myllyssä toimii ravintola. Väitetään että sieltä kuuluu iltaisin ääniä aivan kuin joku raahaisi raskaita säkkejä pitkin lattiaa. Ohikulkijat ovat väittäneet myös nähneensä joskus valon vilkkuvan myllyn kattoikkunassa. Kyseessä on myllärin vaimon Lindan haamu. Hän oli voimakas nainen ja jaksoi nousta jyrkät portaat kantaen kaksi jyväsäkkiä selässään. Kerran hän oli kuitenkin menettänyt tasapainonsa portaissa ja pudottanut toisen säkin suoraan portaiden alapäässä seisovan aviomiehensä päälle. Mies oli kuollut välittömästi. Oliko säkki pudonnut vahingossa vai oliko Linda vain kyllästynyt mylläriin – sitä meidän on mahdoton tietää. Tosiasia on kuitenkin se, että jokin kauhea salaisuus ei anna myllärin vaimon hengelle rauhaa ja hän vaeltaa pitkin myllyä säkkiensä kanssa.

    

    Irina oli käynyt Skanstullin myllyssä neljä vuotta sitten ollessaan tekemässä Tukholman 750-vuotishjuhlien kunniaksi televisioon dokumenttia Haamut kertovat kaupungin historiasta. Kuten kaikki normaalit, sosialistisen realismin perinteiden mukaisen kasvatuksen saaneet ihmiset, Irinakin suhtautuu skeptisesti tarinoihin kummituksista. Mutta kun hän oli ollut haastattelemassa vanhan myllyn ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevan kahvilan nykyistä omistajaa, oli tapahtunut jotain outoa. 
   Dokumenttia oli kuvattu rakennuksen vanhassa osassa, jossa on vielä nykyäänkin näkyvissä myllynkivet ja puiset palkit. Kahvilan omistaja – etniseltä taustaltaan turkkilainen – oli kertonut jotenkin ulkoa opitun tuntuisesti tarinaa jyväsäkkien raahaamisesta syntyvistä äänistä ja toisessa kerroksessa vilkkuvasta valosta, kun digitaalisen kameran merkkivalot olivat alkaneet vilkkua ilmoittaen että nauha on täynnä, vaikka Irinan laskelmien mukaan kuvausta olisi pitänyt voida jatkaa vielä ainakin 75 minuuttia. Haastattelu oli ollut pakko keskeyttää. Kun Irina oli vienyt kameran ja sen sisälle juuttuneen nauhan televisioyhtiön teknikolle, tämä oli todennut surullisena, että nauha pitäisi leikata moneen osaan jotta sen saisi ulos kamerasta, eikä kuvatusta materiaalista olisi sen jälkeen mitään jäljellä. Lisäksi kamera oli pakko lähettää kalliiseen remonttiin. Teknikko oli ehdottanut Irinalle pilaillen, että hänen kannattaisi lopettaa näin arkaluonteiset kuvaukset.
    Irina ei kuitenkaan totellut teknikkoa vaan oli lähtenyt toisen kameran kanssa jatkamaan kuvauksiaan Tukholman vanhimmasta kummituksesta, benediktiiniläisluostarin munkki Gideonista. Tämä oli lähtenyt aikoinaan Ranskasta kauas pohjoiseen käännyttämään villejä viikinkejä kristinuskoon. Laiva, jolla munkki matkusti, ei päässyt koskaan perille Ruotsin muinaiseen pääkaupunkiin Birkaan, vaan joutui myrskyyn ja upposi. Gideonin ruumis oli ajautunut pienen saaren rantaan ja saarelle rakennettiin neljänsadan vuoden kuluttua fransiskaaninunnien luostari. Sen eteläisen osan raunioille pystytettiin myöhemmin rakennus, jossa toimii nykyisin SPF, ruotsalainen virasto, joka vastaa muun muassa henkisestä maanpuolustuksesta (rakennuksessa säilytetään vuonna 1994 uponneen Estonia-laivan hylystä kuvattua videomateriaalia). Väitetään, että Gideoniin voi törmätä yöllä rakennuksen kellarissa, jonka seinät ovat peräisin 1200- ja 1300 -luvuilta. Kukaan rakennuksessa nykyisin työskentelevistä ei ole nähnyt omin silmin kummitusta, mutta monet kertovat tuntevansa sen läsnäolon ja kuulleensa iltaisin käytävällä selkänsä takana kevyitä askelia vaikka rakennuksessa ei ollut tuolla hetkellä heidän lisäkseen ketään muuta.
    Gideonin asuttaman kellarin avaimet on vahtimestarilla, joka on sen näköinen että voisi hyvin osallistua itsekin kummituksista kertovaan dokumenttielokuvaan. Viraston toinen vahtimestari oli ehtinyt kuiskata Irinalle, että kollegat kutsuvat häntä selän takana Gideoniksi. Tämä oli muuten hetkeä myöhemmin kertonut sen itsekin Irinalle mutta kieltäytynyt antamasta haastattelua. Suurta avainnippua helistellen hän oli saattanut uhkarohkean toimittajan kellariin ja poistunut saman tien paikalta kiireisiinsä vedoten.
    – On mahdotonta kuvata sitä kauhuntunnetta, Irina kuvaili myöhemmin, – jonka koin hiipiessäni yksinäni puolipimeän sotkuisen kellarin kaarikaton alla. Vaikken tavannutkaan Gideonia tuolla kertaa...
    Rakennuksen kellarista pääsee suoraan Riddarholmenin kirkkoon, johon on haudattu monia kuninkaallisen perheen jäseniä. Kustaa IV Adolf ei kuitenkaan päässyt kuninkaalliseen perhehautaan heti kuolemansa jälkeen. Kuningas ei ollut erityisen suosittu hallitusaikanaan ja sen jälkeen kun Ruotsi hävisi vuonna 1809 viimeisen Ruotsin ja Venäjän välisen sodan ja joutui luovuttamaan Suomen Venäjälle, tappio pantiin hänen syykseen. Kustaa IV Aadolf syöstiin vallasta ja karkotettiin maasta. Hän eli Euroopassa eversti Gustafssonina ja kuoli Sveitsissä 7. helmikuuta 1837.
 
   
                                                                                    Sweden Image Bank
 
    Kuninkaan kuolemaa seuranneena yönä Riddarholmenin kirkon portinvartija oli kuullut ovelta kolme koputusta. Hän oli mennyt avaamaan oven, mutta sen takana ei ollut näkynyt ketään… Kustaa IV Adolfin maalliset jäännökset siirrettiin Ruotsin vasta 47 vuoden kuluttua.
    Vallasta syösty kuningas ei ehtinyt koskaan asua Tukholman Vanhassakaupungissa sijaitsevassa kuninkaanlinnassa. Linna on valtava, sillä siinä on 608 huonetta, joista monessa elää luonnollisesti kummitus. Heihin kuuluu myös valkopukuinen nainen, joka oli ollut ennen kuolemaansa kuninkaallisen perheen jäsen.
   
                                                                                          Sweden Image Bank
                                                                       
Siellä on myös kokonainen henkien sali, jota ranskalainen Prosper Mérimée on kuvannut novellissaan Kaarle XI:n kummitus. Siellä on myös harmaa munkki, jonka seurassa Kaarle XII oli nähty hieman ennen lähtöään sotaan.
    On olemassa mielenkiintoinen tarina harmaan munkin ja hovin arkkitehdin Nicodemus Tessin nuoremman tapaamisesta noin vuonna 1700, kun palaneen linnan tilalle oli alettu rakentaa uutta (huhujen mukaan Nicodemus oli järjestänyt linnan palon). Arkkitehti oli mennyt eräänä iltana linnan vanhimpaan osaan, pohjoisosan kellariin, kun häntä kohti oli yhtäkkiä tullut mies yllään hupullinen harmaa viitta. Tuntematon oli keskustelun kuluessa ennustanut arkkitehdille, että yksikään Tessinin perheen jäsen ei tule näkemään linnaa valmiina eivätkä vaunut aja sen pihalla kahdensadan vuoden kuluttua. Linna tyhjenee ja kaupunki leviää sen ympärille. Nicodemus ei ollut uskonut harmaan munkin sanoja, mutta aika päätti toisin: kuninkaallinen perhe ei nykyään enää asu kuninkaanlinnassa vaan kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa Drottningholmin linnassa, ja arkkitehdin poika Gustaf Tessin kuoli lapsettomana ehtimättä nähdä rakennuksen valmistumista. Kummituksen ennustus kävi siis toteen.
    Kun Irina oli pyytänyt linnan henkilökunnalta lupaa kuvata pohjoissiiven kuuluisassa kellarissa, virkamiesten vastaus oli ollut ehdoton:
    – Me emme halua, että kuninkaanlinna liitetään julkisessa sanassa kummituksiin.
    Virallisesta kannasta huolimatta huhut kuninkaanlinnan kummituksista elävät sitkeästi. Linnan vieressä kulkevassa purossa näyttäytyy aina välillä vesihiisi, ja kerrotaan että Kaarle IX oli ampunut sen linnan ikkunasta. Toisen kuninkaan, Kustaa II Adolfin adjutantti oli myös nähnyt vesihiiden istumassa linnan vieressä olevalla kivellä. Hän oli kertonut, että ”pahalla hengellä oli naisen kasvot ja pitkät hiukset”.
    Monet Tukholman asukkaat tuntevat niin sanotun kummitustalon, joka sijaitsee työmarkkinaviraston vieressä Drottninggatan 166:ssa.

       

Tukholman yliopisto on sen nykyinen vuokralainen. Kummitustaloksi sitä alettiin kutsua sen jälkeen, kun August Strindberg ja Claes Lundin olivat kertoneet talosta vuonna 1882 julkaistussa kirjassaan Gamla Stockholm (Vanha Tukholma).
    Kerrotaan että joskus 1700-luvun loppupuolella Drottninggatanille oli ilmestynyt eräänä harmaana ja kylmänä tammikuun aamuna mustat vaunut, jotka olivat pysähtyneet korkean rautaportin eteen. Portin takana oli koko korttelin kokoinen vanha talo, jonka siivet olivat kadulle päin. Siinä asui pahamaineinen Jakob von Balthazar Knigge, jonka väitettiin myyneen sielunsa paholaiselle. Jotkut ohikulkijat olivat ehtineet nähdä mustien vaunujen kuskipukilla istuvalla ajurilla sarvet ja hännän. Tuon tapauksen jälkeen Tukholman asukkailla on ollut sanonta ”paholainen vei nyt Kniggen”. Ja vaikka talon alkuperäisestä sisustuksesta ei ole mitään jäljellä, jopa aseistetun vartijan on hänen omien sanojensa mukaan hieman pelottava olla siellä.
    1500-luvun alussa osa Tukholman asukkaista oli yrittänyt päästä Klaran luostariin pakoon tuohon aikaan hallinneita tanskalaisia, jotka halusivat kitkeä ruotsalaisista heidän kansallistunteensa. Mutta luostarinjohtajatar, tanskalaismielisen pormestarin sukulainen Anna Reinholmsdotter oli luovuttanut luostariin paenneet ruotsalaiset tanskalaisille. Sotilaat olivat kiduttaneet onnettomia vankeja ja sen jälkeen tappaneet heidät. Siksi Ruotsin uusi kuningas Kustaa Vaasa oli antanut vuonna 1527 määräyksen tuhota luostari. Petturimainen luostarinjohtajatar oli ollut yksi syy tähän päätökseen. Luostarinjohtajatar ei ole saanut rauhaa vaan hänen haamunsa kulkee nunnankaapuun pukeutuneena samalla paikalla, missä oli aikaisemmin hänen luostarinsa.
    Ruotsin historiaa vähänkin tuntevat muistavat Tukholman verilöylynä tunnetut tapahtumat: Ruotsin valtionhoitaja Sten Sture nuorempi teloitettiin kannattajineen 8.–9. Marraskuuta 1520 Tanskan kuninkaan Kristian II:n kruunajaisten yhteydessä. Kuninkaanlinnassa järjestettiin ensin katolisten pappien avulla oikeudenkäynti, jonka seurauksena Tukholman Suurtorilla teloitettiin noin sata tunnettua aatelista ja kaupunkilaista ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin.
   Aiemmin mainitussa kirjassaan Stig Linnel väittää, että Suurtorin kivien alta nousee joka vuosi juuri tuona samaisena yönä punaista vettä, jos Tukholmassa sataa sillä hetkellä.
    – Vieläkin mielenkiintoisempaa on se, Stig totesi Irinalle, – että kirjan ilmestymisen jälkeen samaisena marraskuisena yönä torille tulee paljon uteliaita, jotka haluavat nähdä onko väitteessä perää.
    – Kummitusjuttuja on paljon. Osa niistä on keksittyjä, mutta on sellaisiakin tarinoita, jotka perustuvat tositapahtumiin, sillä ihmiset näkevät erilaisia olentoja, kertoi Engsön linnan kummituksiin perehtynyt Katarina Piper Irinan dokumenttiohjelmassa.

           

Katarina on muuten Irinan monista ruotsalaisista tuttavista ainoa, joka uskalsi tunnustaa uskovansa kummituksiin.
    – Ilkeitä kummituksia ei ole olemassakaan, Katariina sanoi. – Suurin osa niistä ei ehtinyt saada tehtäväänsä maan päällä valmiiksi ja haluaa nyt saattaa sen päätökseen, esimerkiksi hakea jonkin kalliin esineen kaapista tai kertoa meille jotain tärkeää. Jotkut kummitukset haluavat kertoa, että joku kuolee tai että pitää varoa jotain.
    Katariinan mukaan Ruotsissa elää paljon kummituksia. – Se johtuu varmaan siitä, että meillä on vain vähän asukkaita, joten kaikille riittää tilaa, niin epätavalliselle kuin pelottavallekin.
    Kreivi Karl Piper, Ruotsin kuninkaan Kaarle XII:n ensimmäinen ministeri ja Pietari Suuren tärkein ”sotasaalis” Pultavan voiton jälkeen isännöi Engsön linnaa 1600-luvun lopussa ja 1700-luvun alussa. Linnassa on muuten edelleen Karl Piperin kenttävuode, jonka hän toi mukanaan palatessaan sotavankeudesta Venäjältä.
    Engsön linna on kuuluisa kummituksistaan ja niistä kertovasta näyttelystään. Asiantuntijat monista maista ovat käyneet mittaamassa linnan eri kerroksissa elektromagneettisia kenttiä. Korkeimmat arvot on mitattu linnan kolmannessa kerroksessa. Kummituksiin perehtynyt Katarina Piper kertoi Irinalle tapauksesta, joka on täysin vastaava kuin se, joka tapahtui Skanstullin myllyssä. Paikallisen televisioyhtiön kuvaaja oli alkanut kuvata kolmannessa kerroksessa digitaalisella kameralla, ja sen jälkeen tapahtumat olivat edenneet kuin yhteisen käsikirjoituksen mukaan: kameran merkkivalot olivat alkaneet vilkkua ja ilmoittaneet, että nauha on täynnä. Kuvattua aineistoa ei onnistuttu pelastamaan, koska nauha oli ollut pakko leikata kappaleiksi... Sen jälkeen Irina oli päättänyt, että on parempi olla kuvaamatta kolmannessa kerroksessa elektromagneettisen säteilyn vuoksi.
    – Meillä on käynyt monia asiantuntijoita, myös tohtori Raymond Moody, kertoi Katarina Piper tarinansa hyvin osaavan oppaan miellyttävällä äänellä. – Hän on lääkäri ja tunnettu kirjoistaan, joissa hän haastattelee kuolemaa muistuttavan tilan kokeneita ihmisiä. Hän oli täällä yhdessä toisen tutkijan, Dean Radinin kanssa. He menivät sisään linnaan, mutta tohtori Moody tuli jonkin ajan kuluttua kalpeana ulos: hän oli nähnyt linnan kolmannessa kerroksessa kummituksen ensimmäisen kerran elämässään. Sen jälkeen tohtori Moody tyytyi vain kävelemään linnan puistossa. Dean Radin nousi myös kolmanteen kerrokseen ja kertoi myöhemmin nähneensä linnassa oudon valon ja tavanneensa kolmannessa kerroksessa siellä liikkuvan naisen.   
    – Jos luulette että se tapahtuu puolenyön aikaan, niin te erehdytte, sanoi Katarina.– Se tapahtuu päivällä kun aurinko paistaa ja linnut laulavat. Joskus kun nousen päiväsaikaan portaita, hän seisoo niiden päässä. Hänellä on yllään harmaa leninki, jossa on raskaat vekit. Hän ei häiritse ketään. Me kutsumme häntä rouva Brita Bottiksi, jatkoi Katarina. – Hän oli leski ja saattoi kaksi miestään hautaan ennen aikojaan. Kerran hän oli menossa joulukirkkoon mutta joutui vahingossa vainajien messuun. Koska joulukirkon piti alkaa varhain aamulla, Brita ei saanut unta pelätessään nukkuvansa pommiin. Hän nousi juomaan vettä ja vilkaisi ikkunasta ulos pimeään. Silloin hän näki, että kirkossa paloi valo. Brita luuli, että hänet oli unohdettu herättää, joten hän pukeutui nopeasti ja juoksi portaat alas ulko-ovelle. Portaissa häntä vastaan tuli hänen jo aikoja sitten iäkkäänä kuollut hoitajansa, joka varoitti, että Brita ei saisi poistua talosta. Brita ei kiinnittänyt kummitukseen mitään huomiota vaan kiiruhti kirkkoon. Siellä hän huomasi hämmästyksekseen tulleensa liian aikaisin ja joutuneensa vainajien messuun. Koko kirkko oli täynnä aaveita. Mutta sekään ei vielä riittänyt: oven luona seisoi kaksi vainajaa, hänen entiset miehensä. Toinen heistä heitti häntä kivellä, toinen yritti iskeä miekalla, mutta iski ohi ja leikkasi vain pienen palan hänen suruhunnustaan. Hän pakeni takaisin linnaan, josta palvelijat löysivät hänet aamulla. Hän ehti kertoa mitä oli kokenut ja nähnyt ja kuoli sitten. Ihmiset päättivät, että rouva Bott oli keksinyt kaiken, mutta menivät kuitenkin kirkkoon tarkistamaan tämän kertomuksen. He löysivät sieltä miekan ja palan suruharsoa. Nykyisen ne voi nähdä kirkossa Brita Bottin vaakunassa.
 
 

Tämän ja monta muuta tarinaa voi kuulla Tukholmassa, eikä vain siellä. On jokaisen oma asia, uskooko niihin vai ei. Realisti Bo Karlsson on varmaankin oikeassa. Aina välillä meissä herää kuitenkin se lapsi, joka pelkää kaikkea yliluonnollista ja alkaa peloissaan miettiä: Mikä tuo ääni on? Mikä se oli? Ja vaikka emme uskokaan, kuuntelemme silti loppuun saakka tarinoita kummituksista, jotka elävät lähellä aivan tavallisia ihmisiä.