Olemmeko me

Rurikin jälkeläisiä?

Viikinkien aika mielletään romantiikan ja seikkailujen
kaudeksi. 800-luvun alusta 1000-luvun loppuun
skandinaaveilla oli hallitseva rooli monissa tärkeissä,
dramatiikkaa täynnä olevissa tapahtumissa Euroopan
mantereella. He tunkeutuivat kaikille alueille, joille oli
mahdollista päästä heidän aluksillaan, ja kaikkialla
säilyi pitkään jälkiä heidän käynnistään. Jotkut niistä
ovat säilyneet meidän päiviimme saakka.
 
Else Roesdahl, Mir Vikingov (Viikinkien maailma), Vsemirnoje slovo, 2001.

Narvavägenillä Tukholman keskustassa sijaitsee Historiallisen museon korkea rakennus, jossa on muutama ristikkoikkuna. Kullankeltaisella okralla maalattu rakennus erottuu varsinkin aurinkoisina päivinä arvokkaista tummanharmaista naapureistaan. Museon edessä olevalla aukiolla liikkuu jatkuvana virtana ihmisiä, jotka ryhmissä tai yksinään nousevat portaita museon vanhalle, puuhun veistetyillä riimuilla koristellulle korkealle ovelle. Museon kokoelmissa on yli 20 000 000 esinettä tuhansien vuosien takaa – esihistorialliselta kaudelta keskiajalle – ja 34 000 diaarionumeroa.

 
  
 
 
    Viikinkinäyttely on museon ylpeys, koska se on maailman suurin viikinkien ajan kokoelma. Siinä on noin neljätuhatta alkuperäistä viikinkikauden esinettä. Kuten yllämainittu tanskalainen tutkija Else Roesdahl on todennut, ”viikinkien kausi on pohjoismaalaisten mielessä suurten tekojen aikaa, jolloin heidän kaukaiset esi-isänsä hankkivat mainetta kaikkialla maailmassa”.
    Meille, venäläisille toimittajille tähän kokoelmaan tutustuminen on erityisen mielenkiintoista siksikin, että skandinaavit alkoivat tulla Venäjälle juuri viikinkien kaudella.
   ”Me olemme Rurikin jälkeläisiä”, sanoi Iivana Julma ylpeästi jouduttuaan aikakoneen avulla sattumalta nykyaikaan Mihail Bulgakovin näytelmässä Ivan Vasiljevitš vaihtaa ammattia. Se muistuttaa juuri tuosta esi-isiemme historiallisesta sukulaisuudesta.
    Vastaaville muistumille on kuitenkin olemassa vakavampiakin perusteita. Niistä yksi on Kiovassa 1100-luvun alussa kirjoitettu Nestorin kronikka. Sen mukaan vuonna 6370 maailman luomisen jälkeen (vuonna 862 nykyisen ajanlaskumme mukaan) varjagit karkotettiin meren taa, heille ei enää maksettu veroja, ja väki alkoi hallita itse itseään. Sukujen välille syntyi kuitenkin riitaa ja ne alkoivat taistella toisiaan vastaan. Silloin kansa päätti etsiä itselleen ruhtinaan, joka hallitsisi heitä ja tuomitsisi lakien mukaan. Ja he lähtivät meren toiselle puolelle varjagien luo, joita he kutsuivat russeiksi, ja sanoivat heille: ”Maamme on suuri ja rikas, mutta siitä puuttuu järjestys. Tulkaa ruhtinaaksemme ja hallitsemaan meitä.” Kronikan mukaan ”väki valitsi kolme veljestä sukuineen, ottivat heidät mukaansa ja tulivat takaisin. Veljeksistä vanhin, Rurik asettui Novgorodiin, toinen, Sineus, Beloozeroon ja kolmas, Truvor, Izborskiin. Näiden kolmen varjagin mukaan novgorodilaiset alkoivat kutsua maataan Russkaja zemljaksi, Venäjän maaksi. Kaksi vuotta myöhemmin kuolivat sekä Sineus että hänen veljensä Truvor, ja Rurik otti kaiken vallan käsiinsä...”
    Tämä on niin sanottu normannialainen teoria muinaisen Venäjän valtion synnystä, mutta tästä asiasta on muitakin mielipiteitä: tutkijat ovat monien vuosien ajan kiistelleet siitä, onko kronikan kertomus varjagien kutsumisesta Venäjälle totta. Yksi asia on kuitenkin kiistaton: Rurikin jälkeläiset hallitsivat Venäjää yli 700 vuoden ajan ja esi-isiemme suhteiden historia ulottuu yhtä monen vuosisadan taakse, mistä on todisteena monia historiallisia ja arkeologisia muistomerkkejä.
 
 
Oppaanamme Tukholman historiallisessa museossa toimi Fredrik Svanberg. Opiskeluvuosistaan saakka arkeologiaa tutkinut Fredrik on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt julkaista jo ensimmäisen osan kirjasta Decolonizing the VikingAge 1, jonka hän ystävällisesti lahjoitti meille. Kirjassaan hän tutkii mainittua aikaa monimuotoisena prosessina, joka koostuu samansuuntaisista, mutta keskenään hyvin erilaisista kehityskerrostumista. Aivan sama tilanne oli viikinkien kanssa: he olivat heidän valloitusretkiään kuvanneille muinaisille kirjoittajille vain ”normanneja” tai ”vihollisia”, mutta saattoivat todellisuudessa olla eri Skandinavian maista. Erilainen näkemys viikingeistä tulee esille myös Ruotsin ja Venäjän historiassa. Jos viikingit venäläisen historiantutkijan Vasili Kljutševskin mukaan ”ravasivat kuin aseistetut merirosvolaumat” 800-luvun alussa Länsi-Eurooppaan, niin 900- ja 1000-luvun Venäjälle ”nämä varjagit tulivat joko kauppamiehinä tai meidän omien ruhtinaidemme pyynnöstä heidän sotajoukoikseen”. Varjagien läsnäolosta Venäjällä on muuten todisteita jo varhaisemmaltakin ajalta. Muinaisissa venäläisissä kirjoissa kerrotaan, että he kävivät Konstantinopolissa saakka. Esimerkiksi vuonna 860 varjagien ja venäläisten yhteinen sotajoukko laskeutui sadoista veneistä rannalle, ja sillä aikaa kun kreikkalaiset joukot taistelivat Vähä-Aasiassa arabeja vastaan, pohjoisen tulokkaat ryöstivät ja polttivat kaupungin. Viikon kuluttua Bysantin keisari Mihail III solmi rauhan, jonka mukaan Venäjä lupasi olla hyökkäämättä Bysantin valtakuntaan saatuaan lunnaat vallatusta kaupungista. Ja mereltä tulleet ”maihinnousujoukot” lastasivat saaliinsa veneisiinsä ja lähtivät kaupungista.
 
 
    Historiallinen museo on maailman suurin viikinkiesineiden varasto. Sinne on koottu noin 4 000 artefaktia, alkaen alkuperäisistä riimukivistä, koruista, työkaluista ja leluista aina nelimetriseen viikinkiveneen jäljennökseen. Erityisen kiinnostava on Birkan kaupungin ”soiva” malli asuintaloineen, kotieläimineen, asukkaineen ja erityisesti siitä kantautuvine elävine äänineen. Birka oli noin 700-luvulla Ruotsin suurin kaupunki. Se sijaitsi pienellä Björkön saarella Mälaren-järvellä, noin 30 kilometrin päässä nykyisestä Tukholmasta. Koska maa oli viikinkien kaudella viisi metriä alempana kuin nykyisin, heidän laivansa pääsivät Birkasta Itämerelle. Pohjoisessa kaupungista oli yhteys Uppsalaan, joka oli valtakunnan muinainen keskus. Hampurin ja Bremenin arkkipiispa Rimbert kuvaa Pyhän Anskariuksen elämäkerrassa yksityiskohtaisesti Birkan kaupunkia, koska monet lähetyssaarnaajat kävivät siellä ja jopa asuivat aina välillä pitkiäkin aikoja. Arkeologisten kaivausten aikana Birkasta on löydetty rikkaita hautoja, joissa on ollut itämaisia kankaita ja vaatteita, Brittein saarilla valmistettuja astioita, friisiläisiä maljoja ja saamelaisten koruja. Haudat kertovat laajasta ylellisyysesineiden käytöstä, vilkkaista kauppasuhteista erityisesti itään, erilaisten tavaroiden valtavasta monipuolisuudesta ja kaupungissa käyneistä lukuisista vierasmaalaisista. Birkassa puhuttiin monia kieliä ja murteita ja rukoiltiin monia eri jumalia.
    Jostain tuntemattomasta syystä kaupungin kaikki asukkaat lähtivät Birkasta vuoden 975 tienoilla, ja sen jälkeen kaikki jäljet kaupungin olemassaolosta hävisivät. Sen sijaan ilmestyi todisteita Sigtunasta, kaupungista, joka sijaitsi Birkasta pohjoiseen, Uppsalaan johtavan tien varrella. Birkan kaupungin rauniot ovat Unescon maailmanperintökohde ja kuuluvat Tukholman matkailureittien ohjelmaan.
 
 

    Jos joku liikkuu Fredrik Svanbergin lailla päivästä päivään Historiallisen museon salaperäisen hämärissä saleissa, koskettaa riimukivien arvoituksellisia kirjoituksia, tutkii muinaisia esineitä, jotka ovat olleet käytössä tuhat vuotta sitten ja perehtyy tähän historialliseen ilmapiiriin, hänelle tulee väistämättä halu tutkia asiaa myös tieteellisesti. Ja viikinkien aika tarjoaa suunnattoman suuren aineiston, sillä juuri tuohon aikaan syntyi nykyinen Skandinavia ja sen rohkeat asukkaat matkustivat ensiluokkaisilla aluksillaan ympäri maailmaa. Siitä huolimatta tuo aika on jäänyt arvoitukseksi eikä vieläkään ole saatu kunnolla selville, mikä oli syynä viikinkien niin uskomattomaan aktiivisuuteen. Noista ajoista kertovat runot eli skaldit todistavat, että viikingit lähtivät pitkille ja vaarallisille matkoilleen etsimään rikkauksia ja kunniaa. Samalla he etsivät uusia kauppateitä ja asuinalueita, joihin he jäivät usein pysyvästi asumaan. Muinaisilla ja nykyisillä historian kirjojen tekijöillä on omia versioitaan noista syistä, mutta viikinkien aika kiehtoo edelleenkin sekä historiantutkijoiden että monien taiteilijoiden mielikuvitusta.

    Hieman ennen meidän käyntiämme Historiallisessa museossa oli ollut näyttely Olga ja Ingegerd – viikinkien ruhtinattaret. Se oli koottu osittain Pihkovasta ja Ukrainasta tuoduista näyttelyesineistä, koska kummallakin ruhtinattarella oli tärkeä merkitys muinaisen Venäjän valtakunnan syntymiselle.
    Olgasta tai Helgasta, kuten häntä varjagien kielellä kutsuttiin, kerrotaan Nestorin kronikassa. Tarun mukaan Kiovan nuori ruhtinas, Rurikin poika Igor oli tavannut sattumalta Olgan ollessaan metsästämässä Pihkovassa, missä hänen piti ylittää Velikaja-joki. Nähtyään joella liikkuvan veneen hän oli kutsunut sen rantaan. Legendan mukaan veneessä oli ollut sanoinkuvaamattoman kaunis tyttö, joka oli vielä kaiken lisäksi ruhtinassukua. Igor oli rakastunut häneen kiihkeästi ja ”alkanut houkutella häntä syntiin”, mutta Olga oli pysäyttänyt hänet päättäväisesti ja vedonnut siihen, että ruhtinaan tulee käyttäytyä esimerkillisesti alaistensa edessä. Kun Igor myöhemmin päätti mennä naimisiin ja morsianehdokkaat tuotiin Kiovaan, muisto kauniista pihkovalaistytöstä jätti kaikki muut kaunottaret varjoonsa ja Olgasta tuli hänen vaimonsa ja suuriruhtinatar. Heille syntyi pian poika Svjatoslav, mutta perheonnea kesti vain vuoteen 945, jolloin toisen muinaisvenäläisen ruhtinaskunnan drevljaanien edustajat murhasivat ruhtinas Igorin.
    Olga kosti julmasti miehensä kuoleman houkuttelemalla kaksi drevljaanien lähetystöä Kiovaan ja murhauttamalla heidät. Ensimmäisen lähetystön hän määräsi haudattavaksi elävältä yhdessä veneensä kanssa ja toisen poltettavaksi saunassa. Sen jälkeen hän lähti joukkonsa kanssa drevljaanien pääkaupunkiin Iskorosteniin (nyk. Korosten) ja tapatti viisituhatta drevljaanimiestä. Sekään ei kuitenkaan riittänyt vaan leskeksi jäänyt ruhtinatar palasi joukkonsa kanssa jälleen vuoden kuluttua Iskorosteniin, poltti kaupungin ja myi orjaksi ne drevljaanit, jotka jäivät henkiin. Olga ei mennyt uudestaan naimisiin vaan alkoi hallita itsenäisesti ja taitavasti Kiovaa ”vahvan ja viisaan miehen tavoin pitäen tiukasti vallan omissa käsissään ja taistellen rohkeasti vihollisia vastaan”.
    Kronikoissa on paljon kuvauksia Olgan tekemistä retkistä Venäjällä hänen pyrkiessään vahvistamaan maan poliittista elämää ja taloutta. Kun hänen poikansa Svjatoslav aikuistui, ruhtinatar Olga luovutti vallan hänelle ja lähti itse suuren laivaston kera Konstantinopoliin. Se oli sekä pyhiinvaellusretki, diplomaattinen lähetysmatka että vahvan Venäjän sotilaallisen voiman demonstraatio. Olga kääntyi Konstantinopolissa kristinuskoon, toi sieltä mukanaan kotiin ikoneja ja kirjoja ja alkoi levittää venäläisten keskuuteen kristinuskoa. Ruhtinatar oli ilmeisesti hieman edellä aikaansa, sillä edes hänen poikansa Svjatoslav ei suostunut seuraamaan äitinsä opetuksia vaan kronikoiden mukaan ”halveksi sitä ja sulki siltä korvansa”.
    Pakanauskonnon kannattajat olivat tuohon aikaan Venäjällä vaikutusvaltaisia. Siksi osa Olgan rakennuttamista kirkoista tuhottiin Svjatoslavin määräyksestä ja hänen pyynnöstään maahan tulleet lähetyssaarnaajat surmattiin. Myös kristinuskoon kääntyneet kiovalaiset joutuivat kärsimään. äidin ja pojan väliset erimielisyydet rajoittuivat kuitenkin etupäässä uskontoon, vaikka Svjatoslav kieltäytyikin noudattamasta äitinsä suunnitelmaa eikä mennyt naimisiin Bysantin prinsessan kanssa. Joka kerta kun Svjatoslav joutui sotaretkiensä vuoksi lähtemään Kiovasta, hänen äitinsä hallitsi sillä aikaa maata entiseen tapaan ja iloitsi poikansa sotilaallisesta menestyksestä. Svjatoslavin valtakaudella Kiova kukisti lopulta Kasaarien kaanikunnan ja sai näin haltuunsa alueen, joka ulottui Laatokan järveltä Bosporin salmelle ja Karpaateilta Volgalle.
    Lopullisesti – päättäväisesti ja peruuttamattomasti – Venäjä käännytettiin kristinuskoon kolmekymmentä vuotta myöhemmin, Olgan pojanpojan suuriruhtinas Vladimirin hallituskaudella. Ruhtinas Vladimir pestasi itselleen viikinkijoukon ja valloitti sen avulla Kiovan. Vuonna 980 suuriruhtinaaksi nousseella Vladimirilla oli kiivas luonne ja hän oli kuuluisa alhaisista teoistaan. Siksi hänen kääntymisensä ”totuuden tielle” oli suuri yllätys. Vladimir oli päättänyt, että kristinusko piti tuoda Venäjälle Bysantista ja kosi siksi Bysantin keisarin sisarta Annaa. He menivät naimisiin sen jälkeen, kun Vladimir oli kääntynyt Annan vaatimuksesta kristinuskoon. Palattuaan Kiovaan hän julisti kristinuskon valtionuskonnoksi ja alkoi käännyttää Venäjää. Työ saatiin päätökseen vuonna 988, joidenkin lähteiden mukaan vuosina 989–990. Ruhtinas Vladimirin määräyksestä rakennettiin kirkko paikkoihin, missä oli aikaisemmin ollut pakanallisia epäjumalankuvia. Lisäksi Kiovaan rakennettiin kreikkalaisten mestarien avulla suurenmoinen Pyhän Jumalansynnyttäjän kivikirkko, johon siirrettiin suuriruhtinatar Olgan pyhäinjäännökset. Siitä huolimatta ”viikinkiprinsessa” Olgaa alettiin myöhemmin kutsua uskon tuojaksi ja ortodoksisuuden juureksi Venäjällä. Ortodoksinen kirkko julisti hänet pyhimykseksi.
    Vladimirin poika, Kiovan suuriruhtinas Jaroslav Viisas (1019–1054) jatkoi isänsä aloittamaa työtä. Ja toisesta ”viikinkiprinsessasta”, Ruotsin kuninkaan Olof Skötkonungin (Olavi Sylikuninkaan) noin vuonna 1000 syntyneestä tyttärestä Ingegerdistä tuli Jaroslavin ensimmäisen vaimon kuoleman jälkeen hänen toinen puolisonsa, joka sai ristittäessä nimen Irina.
 
 
Tämän suuriruhtinasparin aikana alkoi Kiovan suurisuuntainen rakennustyö, avattiin kouluja, pantiin alulle kirjojen kirjoittaminen ja julkaiseminen, perustettiin ensimmäinen kirjasto ja julkaistiin ensimmäinen lakikokoelma Russkaja pravda. Jaroslav ja Ingegerd saivat kymmenen lasta, jotka saivat hyvän koulutuksen. Heidän tyttärensä Anna meni naimisiin Ranskan kuninkaan Henrik I:n kanssa, Anastasia solmi avioliiton Unkarin tulevan kuninkaan, ruhtinas Andreaksen kanssa ja Jelizaveta Norjan prinssin ja tulevan kuninkaan Harald Ankaran kanssa. Näin he jättivät huomattavan jäljen Euroopan historiaan. Samaan aikaan Kiovan Venäjä nousi kukoistukseensa ja siitä tuli ”samanarvoinen sivistyneen maailman kanssa”. Sen pääkaupunki Kiova kilpaili 1000-luvun ulkomaalaisten kirjoittajien mukaan itsensä Konstantinopolin kanssa, ja intensiivinen kauppa hämmästytti aikalaisia. Venäjän ja Skandinavian ystävälliset suhteet olivat tuolloin vahvimmillaan. Ingegerdistä on venäläisissä kronikoissa erittäin vähän tietoja, skandinaavisissa kirjallisissa muistomerkeissä sen sijaan hieman enemmän. Niiden mukaan ruhtinatar täytti uhrautuvasti valtiolliset velvoitteensa: kymmenestä lapsestaan huolimatta Ingegerd seurasi lähes aina miestään tämän matkoille ja jopa sotaretkille. Lisäksi Kiovan hovissa oli kasvatettavana Englannin ja Norjan kuninkaiden lapsia, jotka olivat joutuneet vaikeaan asemaan poliittisten erimielisyyksien vuoksi. Suuriruhtinattaren rohkeus, kyky hallita valtion asiat ja hoitaa taloutta, laupeus alemmassa asemassa olevia kohtaan, rakkaus läheisiä kohtaan ja ennen kaikkea pyrkimys rauhaan naapurimaiden kanssa herättivät aitoa kunnioitusta aikalaisissa. Ennen kuolemaansa Ingegerd otti nunnavihkimyksen nimellä Anna ja kuoli Novgorodissa vuonna 1051. Hänet on haudattu Novgorodin Sofian katedraaliin ja ortodoksinen kirkko on julistanut hänet pyhimykseksi.
Me siirryimme Fredrik Svanbergin kanssa seuraavaan saliin katsomaan vuodelta 1943 peräisin olevaa natsien julistetta, jossa on viikinkien laivan kuva ja moottoroidun Viikinkidivisioonan tunnus. Fredrik nyökkäsi: kyllä, kuten tiedetään, Natsi-Saksassa suhtauduttiin vakavasti viikinkien perintöön ja sitä käytettiin aktiivisesti natsien propagandassa. On vaikea sanoa, miten totuudenmukainen SS-joukkojen komentaja Heinrich Himmler oli lausunnoissaan, mutta hän tuntui olevan vilpitön uskoessaan, että hänessä on syntynyt uudelleen Saksin kuningas Henrik I, ensimmäisen tasavallan perustaja, joka valittiin germaanien kuninkaaksi vuonna 919. Himmler oli kiinnostunut historiasta ja aikoi tosissaan synnyttää uudelleen pakanauskon kristinuskon sijaan. Sen vuoksi Saksaan perustettiin SS:n tutkimuslaitos Ahnenerbe, Esi-isien kulttuuriperinnön tutkimusseura ja jopa riimukirjoituksen tutkimuslaitos. Vuoteen 1940 saakka kaikkien SS-joukkoihin liittyvien piti opetella riimukirjoitussymbolien salaiset merkitykset. Roomalainen historiantutkija Gaius Cornelius Tacitus kirjoitti vuonna 98 ennen ajanlaskumme alkua kirjassaan Germania siitä, että jokaisella riimulla oli maaginen merkitys, joka ylitti sen kielitieteellisen merkityksen. Tacituksen mukaan muinaiset germaanit osasivat riimujen avulla ennustaa tulevaisuutta. Ja natsien hakaristimerkki Sonnerad (auringon pyörä) tai aurinkoinen hakaristi, on ollut käytössä myös monilla muinaisilla kansoilla. Muinaisskandinaavista merkkiä pidettiin ukkosen, tulen ja hedelmällisyyden symbolina. Ja kahdennettu riimu Zig, joka on kuvattu museon näyttelyesineessä kahdella salamalla, on sodan jumalan Thorin (Torin) merkki, joka symbolisoi valtaa, energiaa, taistelua ja kuolemaa.
    Kuunneltuamme Fredrikin opastuksen me puolestamme kerroimme hänelle, että Novgorodin lähellä on kukkula, jota paikalliset asukkaat kutsuvat Meluvuoreksi. Siellä tehdään tieteellisiä tutkimuksia, koska kukkulan uskotaan olevan vuonna 879 kuolleen ruhtinas Rurikin hauta. Huhujen mukaan Meluvuorella on yliluonnollisia voimia ja paikallinen väestö pitää sitä noiduttuna paikkana. Toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehittämillä alueilla Neuvostoliitossa etsittiin germaanien jälkiä ja tehtiin suurimittaisia arkeologisia kaivauksia. Kesällä 1942 tehtiin esimerkiksi kaivauksia eräällä kukkulalla, koska paikallinen opettaja oli kertonut saksalaisille, että venäläisten kronikoiden mukaan Rurik on haudattu sinne kultaisessa arkussa. Kaivaukset jatkuivat yli kaksi kuukautta, mutta eivät johtaneet mihinkään tuloksiin, mikä sinänsä ei ole hämmästyttävää, sillä Meluvuori sijaitsee noin 33 kilometrin päässä kyseisestä paikasta.
Me siirryimme Historiallisen museon Kultaiseen huoneeseen keskustellen monia sukupolvia kiinnostaneista historian salaisuuksista. Tässä pyöreässä salissa, jonka seinillä loistivat mittaamattoman arvokkaat rikkaudet, saattoi aistia arvometallien ikuisen maagisuuden ja voiman. Vastaukseksi meidän huomautukseemme Fredrik nauroi: kultaisen salin oven yläpuolella on vuodelta 1040 peräisin oleva riimu, jossa kerrotaan mitä tapahtuu, jos joku himoitsee liikaa kultaa! Kultaisen salin näyttelyesineiden paino on muuten ilmoitettu kiloina (länsimaista pragmatismia), joten salissa on 52 kiloa kultaa ja yli 200 kiloa hopeaa. Vaikka osa esineistä on varsin pieniä, ne ovat valtavan arvokkaita arkeologian kannalta.
    Vitriineissä on satoja vuosia vanhoja koruja, jotka on valmistettu hämmästyttävän taitavalla ja hienolla tekniikalla. Fredrikin mukaan nykyiset suunnittelijat ja taiteilijat käyvät usein hakemassa ideoita museosta. Mekin tutkimme rannerenkaita, vitjoja, rintakoruja ja erilaisia riipuksia. Riipuksissa on usein kristillisiä tai pakanallisia symboleita, esimerkiksi ristejä tai pieniä Torin vasaroita. Esimerkiksi suomalaisen Kalevala Korun miehille suunniteltu uutuuskorusarja on saanut aiheensa nimenomaan viikinkiaikaisesta Torin vasara -riipuksesta. Tor oli viikinkien ukkosenjumala, joka käytti vasaraansa hallitsemiseen ja oikeuden jakamiseen. Vasaraa esittävästä riipuksesta tuli yleinen Torin symboli, jonka uskottiin sisältävän myös pahalta suojelevia voimia. Riipusta kantoivat etenkin viikinkimiehet, joten korusuunnittelija ja kultaseppä Tony Granholmin mukaisesti aihe sopii mainiosti myös nykymiehen koruksi. Fredrik osoitti meille Skandinaviassa erittäin laajasti käytettyjä kultaisia artefakteja, joihin on kirjaimellisesti yhdelle neliösenttimetrille sijoitettu valtava mдärä pienenpieniä yksityiskohtia. Niiden joukossa voi nähdä osia vaatteista, koruja, juoma-astioita, keihäitä tai peitsiä. Monissa Ruotsista löydetyissä kultaesineissä toistuu sama kuvio: toisiaan syleilevät nainen ja mies. Heitä kutsutaan ”kultaisiksi rakastavaisiksi”, mutta kyseessä on todennäköisesti tanssiva pari. He ovat voineet olla tavallisia ihmisiä tai jumalia, tai ihmisiä jumalan vaatteissa…
    ”Kultaiset rakastavaiset” ovat toistaiseksi arvoitukseksi jäänyt viesti menneisyydestä.
    Joihinkin näyttelyesineisiin sen sijaan liittyy kiinnostava tarina. Esimerkiksi eräs muinainen kultainen olkavitja on löydetty yksityiseltä tontilta Ruotsin eteläosasta. Se oli kirjaimellisesti lojunut maassa ja isäntä oli käyttänyt tuota mittaamattoman arvokasta muinaisesinettä portin sulkijana heittämällä sen köyden asemasta postinpylväiden ympärille. Kenellekään ei ollut tullut mieleenkään, että se voisi olla kultaa. Isännän vanhin poika oli viimein keksinyt sen vahingossa ollessaan korjaamassa mopoaan, johon hänen oli pitänyt juottaa irronnut osa. Sitä varten hän oli leikannut palasen tuosta ”rautalangasta”, mutta se oli osoittautunut sisältä hämmästyttävän keltaiseksi ja taipuisaksi. Sen jälkeen hänen moponsa on ollut Ruotsin kallein, mutta tuo arvokas näyttelyesine loistaa toisten viikinkiajan kultalöytöjen rinnalla Historiallisessa museossa.
 
 
Ollessamme lähdössä vilkaisimme vielä museon sisäpihaa, jonne rakennetaan joka vuosi ”viikinkikesä”. Pihalla voi tehdä lasihelmet, kokeilla voimiaan sepän pajassa, leipoa leipää muinaisen reseptin mukaan, kokeilla viikinkien sotavarustusta, osallistua vanhoihin kilpailuihin ja jopa aitoihin arkeologisiin kaivauksiin!